Aristoteleen määrittelemänä ethos on pyrkimystä siihen, mikä on hyvää, oikeaa ja tavoiteltavaa. Ethos, jossa ei ole samaa rajoittavaa tehtävää kuin moraalilla, on lähellä mielihyvää – sen kultuvointia ja jakamista. Siksi voidaan ajatella, että kirjoittajan ja lukijan jakama hyvän teoksen kokemus liittyy ethokseen: se on jotain, mihin kirjoittaja pyrkii ja minkä hän jakaa toivomiensa lukijoitten kanssa.
Tyyliin ja makuun liittyvä ethos pysyy taustalla vaikka kirjallinen yhtenäiskulttuuri hajoaa. Kun samankaltaisesta kirjallisuudesta pitävien lukijoiden yhteisöt muodostuvat lukumieltymysten mukaan, he jakavat kokemuksen hyvästä ja kauniista. Vaikka lukijat eivät tuntisi toisistaan, he voivat kuitenkin nauttia samanlaisista teksteistä. Tällaiset kuvitteelliset yhteisöt voivat jakaa saman ethoksen. Kirjoittaja osallistuu ehkä lukijaa aktiivisemmin tähän kuvitteelliseen yhteisöön: hänellä on kuvitteellinen yleisönsä jo ennen kuin hänen tekstinsä tulee luettavaksi. Kirjoittajalla on kuvitteellinen lukijansa, jonka hän luo ja viettelee kiinnostumaan tekstistä. Kirjoittaminen on yhteinen seikkailu kuvitellun lukijan kanssa.
Aristoteleeseen tukeutuen Gadamer (1960, 317–318) tulkitsee ethoksen hyvän ja kauniin kokemuksena, joka on periaatteessa yhteisöllistä. Ihmisiä voi yhdistää samanlainen maku ja tyylimieltymykset, ja toisiaan tuntematta he voivat edustaa samaa kuvitteellista yhteisöä.
Samoin kokemus hyvästä romaanista on jaettu kokemus: kirja on julkaistu ja jotkut ovat pitäneet siitä. Tällaisilla lukijat siis jakavat käsityksensä hyvästä, ja teos vastaa heidän makuaan ja käsitystään antoisasta luettavasta.
Kirjoittajan kohdalla pyrkimys hyvään tuottaa siis parhaimmillaan onnistumisen: syntyy teos, josta lukijat kiittävät. Tältä kannalta kirjoittamisellakin on yhteisölliset juurensa: vaikka kirjoittaja tekisi työtään yksin, teos saa merkityksensä vasta lukijoiden myötä. Luonnollisesti kirjoittaja on myös kieliyhteisön jäsen, luonnollisesti hän osallistuu myös genreen ja aikaisempiin konventioihin – ja lopultakin hänen kirjoitustyylinsä voi esiintyä omaperäisenä vain rinnastuessaan muihin. Vaikka kirjoittaja vetäytyisi omiin oloihinsa, silti kirjoittaessaan hän osallistuu jo ennakolta siihen kuvitteelliseen yhteisöön, jossa hänen teoksensa koettaisiin hyvänä.
Kirjoittamisen etiikan ydin on tyylissä ja sisällössä – tai kuten Aristoteles sanoi kauneudessa ja totuudessa. Vaikka enää ei ole mieltä puhua objektiivisesta kauneudesta, itse kauneuden kokemus ei ole kadonnut: se koetaan tyylikkäänä erilaisissa ja tunnistettavissa makuyhteisöissä.
Näin siis kirjoittaja on kosketuksissa eettiseen jo silloin, kun hän haluaa kirjoittamalla liittyä kontekstissa kirjoittaa hyvin ja tyylikkäästi.
Ethos on hyödyllinen käsite kirjoittajan kannalta, koska monenlaiset hyvää koskevat mieltymykset jäsentävät kirjallista maailmaa, ja hän hakeutuu kirjoittamaan sellaista mitä pitää tyyliltään ja sisällöltään hyvänä.
Tyyli on usein myös seikka jonka myötä ihmiset tunnistavat toisensa, siihen liittyy myös syvempää elämäntapaa kuin vain muodikkuuden luomaa kuluttajien yhteisöllisyyttä. Tyyli ja maku liittyvät ennen kaikkea kokemukseen kauniista. Kun eri makuyhteisöt kokevat eri asiat kauniiksi, Gadamer näkee että kauneudessa itsessään on jotain moniarvoisempaa kuin totuuksissa ja merkityksissä. Hän kutsuu kauneutta kaiken moninaisuuden hyväksyväksi harmonisuudeksi.
Kirjallisessa maailmassa kultivoidaan siis merkityksellistä, hyvää ja tyylikästä. Hyvälle pyritään antamaan tunnustusta, kuinka ne erilaisten makuyhteisöjen mukaan koetaan merkittäviksi ja tyylikkäiksi. Nämä kaikki ovat makuarvostelmia, joiden funktio on jakaminen. Yksinkertaisesti siis kirjoittamista voi pitää mieltymysten muodostamisena ja jakamisena.
Ethoksen käsitteen kautta voidaan ymmärtää, kuinka kirjoittaja kertoessaan maailmastaan, mieltymyksistään, olennaisiksi kokemistaan asioista liittyy sen myötä kuvitteelliseen yhteisöön.