(Risto Niemi-Pynttäri)
Verkkoalueiden elämässä on draamallisia piirteitä, jotka eivät tunnu sopivan yhteen sen sosiaalisten piirteiden kanssa. Uskoakseni se, mikä tekee FB keskusteluista draamaa on yksinkertaisesti se, että tilanteissa on näyttämö ja yleisö.
Vaikka FB kommentti olisi osoitettu vain yhdelle, niin samalla se on esitetty tavalla joka implikoi kokonaisen yleisön. Samalla kun FB on näyttämö, joka muuttaa jokaisen kommentin pieneksi showksi tai performanssiksi. Kommentoija siis näyttää kaikille, mitä hän sanoo jollekin yhdelle.Tämä FB kommenttiin liittyvä kaksoisyleisö on läsnä jokaisessa ilmaisussa. Tästä syystä kahdenkeskiset mese-keskustelut saman henkilön kanssa ovat usein aivan erilaisia, kuin FB seinällä käydyt julkiset sananvaihdot saman henkilön kanssa.
Erimielisyys on luonnollista: ihmiset ovat erilaisia, ja siksi julkiset tilat ovat lähtökohdiltaan erimielisiä. Ihmisten pyrkimykset, ei pelkästään yksityiset intressit, vaan julkiset pyrkimykset, joita Hannah Arendt kutsuu poliittisiksi sekä samalla draamallisiksi. Pyrkimysten konflikti jo draamaa, joka palautuu eläviin tilanteisiin yleensä:
By reproducing the “living flux of acting and speaking” within which political action can alone assume its full significance, drama provides the supremely appropriate context for its meaningful representation. Conversely, drama brings out the potentially tragic dimensions of this “living flux,” which not only nurtures but also entangles action: “It is because of this already existing web of human relationships, with its innumerable, conflicting wills and intentions, that action almost never achieves its purpose”( Arendt: Human Condition,184).
Varsinkin kun ihmisten välisillä konflikteilla on yleisöä, ne ovat aina draamaa, ja lähtökohdiltaan samaa, mitä teatteri on syntynyt esittämään. Mutta, teatteri ei jäljittele konflikteja sellaisenaan, vaan liioitellen ja vähintäänkin hieman kärjistäen.
Teatraalisuus, joka nykyään ymmärretään pelkästään negatiivisena taipumuksena, sisältää oman viisautensa joka tosikkomaisissa konflikteissa johtaa suoraan verbaaliseen väkivaltaan. Teatraalisesti suuttunut ei ole niin aggressiivinen kuin mitä esittää. Hän ei toimi suoraan toista vastaan, vaan teatraalisesti hän esittää riitaa, ja näin hän tuo yleisön mukaan tilanteeseen. Toisaalta on vaara, että kiistan dramatisoinnissa oleva liioittelun elementti voi olla haitallinen sovittelun kannalta, mutta silloin liioittelun elementti ja asetelman esittämiseen kuulunut näytteleminen tarjoaa ulospääsyn, koska vastustaja ei todellisuudessa ole niin jyrkkä kuin miltä kiistassa vaikutti.
Arendtin painottaa, että teatraalisuuteen liittyy olennaisesti dramatisointi, kärjistämisen mielessä. Se tuo kiistelevän leikin piirteitä konfliktiin, niin että suoraa yhteenottoa ei tulekaan ottaa aivan todesta. Kiista siis dramatisoidaan ja siitä tulee teatraalinen, sanan siinä mielessä että sitä esitetään. Arendt viittaa sanan ”acting” kahtalaiseen merkitykseen: sekä suoraan toimintaan että näyttelemiseen.
“..the drama, whose very name (from the Greek verb dran, “to act”) indicates that playacting actually is an imitation of acting. But the imitative element lies not only in the art of the actor, but, as Aristotle rightly claims, in the making or writing of the play …”[Arendt: Human Condition,187].
Tämän voi soveltaa myös verkkokiistoihin, joissa on a) toimintaa, eli sitä mitä sanotaan ja tarkoitetaan, ja mikä on toisaalta b) playacting – näyttelemistä eli yleisölle esittävä toimintaa ja c) joka pyrkii ratkaisuun. Uskoisin että kokonaisuus, joka muodostaa ”näytelmän” voi myös elävissä tilanteissa olla ”play” toisessa mielessä, leikki ja tarkemmin sanoen jotain missä leikitään yleisöllä. Näin ymmärrän Arendtin viittauksen siihen, että toimijoiden tai näyttelijöiden sijaan käsikirjoittaja, joka ohjailee yleisöä draaman avulla.
Kiistelevä puhe ei useinkaan tarkoita kirjaimellisesti sitä mitä se sanoo, puheaktit eli se mitä puhe pyrkii tekemään ja aiheuttamaan, kulkee verbaaliseen tasoon verrattuna hieman eri reittejä. Kielelliset teot syntyvät siitä, mitä sanottaessa tarkoitetaan ja kuinka sanottu otetaan vastaan. Riita kärjistyy usein siihen, että vastaanottaja päättää ottaa sanotun kirjaimellisesti. ”Mitä sinä tuolla tarkoitat!” On viimeinen hetki, jolloin kiista voi vielä ratketa
Kielen toiminta, kommenttien vaikutukset kuulijoissa, on myös seikka, mitä puhuja enemmän tai vähemmän huomioi. Siinä ”acting” termin näyttelemisen vivahteet ovat mukana aina, kun puhuttaessa pyritään vaikuttamaan epäsuorasti, eikä tarkoiteta aivan kirjaimellisesti mitä sanotaan. Vähintäänkin silloin kun puheella on yleisö, eikä kiistely ole kahdenkeskistä, puheessa on kaksi erilaista kuulijaa – se jolle sanat osoitetaan ja samalla myös yleisö johon kiistan myötä pyritään vaikuttamaan.
Kommenttien performoiva esittävyys on siis toiminnan julkinen aspekti, siksi Arend katsoo poliittisen toiminnan olevan samalla draamaa. Toisin sanoen kuulijakunta tuo kahden puhujan väliseen kiistaan draamallisen elementin, inhimillisen toiminnan kontekstiin asettuu näytteleminen sekä teatraalisuus. Näille molemmille on tullut teeskentelemisen leima vasta sisäisen aitouden kulttuurissa, Arendt katsoo kuitenkin, että ne ovat jäänteitä yleisön edessä tapahtuneista konfliktien dramatisoinneista.
Arendt viittaa usein teatteriin konfliktien esittämisen ja ratkaisujen kulttuurisena ytimenä. Teatteri tarjoaa puitteet sille että konflikteihin latautuneet voimat aktivoituvat ja draama voi toteutua. Vastaavalla tavalla kiistoissa tahtojen törmäykset tai erilaisia pyrkimyksiä ilmi tuovat voimat voivat kehittyä produktiivisiksi vain tietynlaisissa puitteissa. Agonismi on erimielisyyden taitoa. Esimerkiksi debatit ovat erimielisyydelle perustuvia julkisen toiminnan kehyksiä. Debatissa kohtaavat vähintään kaksi erilaista näkemystä, siten että molemmat osapuolet tietävät roolinsa. Debatti on konfliktien esittämisen paikka samalla tavalla kuin näyttämö, osapuolten tulee ehdottomasti kätellä julkisesti ennen näyttämöltä poistumista.
Mitä tapahtuu häviäjälle, tuolle hahmolle, joka ei voita? Luovuttamiseen ja irtipäästämiseen viittaava ”looser” tai suomeksi katoamiseen viittaava “häviäjän” osa, molemmat ilmaisevat sen, että tappiolle jäänyt ei tuhoudu. Joskus häviäminen voi olla pelkkää haihtumista, usein siihen liittyy kärsimystä.
The image of the web, whose sticky filaments capture action and divert it beyond the intentions of its agent, invokes something like tragic Fate and ensures that the agent “is never merely a ‘doer’ but always and at the same time a sufferer” (Arendt: Human Condition,190).
Tragedia ei voi olla mallina tahtojen konflikteille, pikemminkin kyseessä on varoitus, joka muistuttaa mitä voi pahimmillaan tapahtua.
In another sense, though, dramatic form redeems this web or flux by imposing shape and closure upon it. While action in the political sphere is susceptible to a potentially endless reworking and reinterpretation, dramatic plot with its beginning, middle, and end allows for at least the possibility of a definitive assessment. Through its “transformation and condensation” of the act, drama imposes coherence on its meaning.10 If drama as Arendt conceives it imitates action in the political sense, then, this is a representation that simultaneously supplements or improves on the original. Drama is the political art par excellence because it narrates action more coherently and luminously than the political sphere itself can do. In this sense, as in others, politics is not merely redoubled in theater but in some sense comes to depend upon it. (Arendt: Human Condition,190).
