Eudaimonia, onnellisuus

Onni on jotain, mitä on vaikea ottaa meiltä pois. ”Me ennakomme hyvän olevan jotain ihmisellä itsellään olevaa, ja häneltä vaikeasti poisotettavaa.” (Aristoteles, Nikh I,5: 27 – 28). Kreikkalaiset osasivat kysyä näitä asioita. Mitä on siis tämä olennainen, minkä ihminen tunnistaa menettäessään sen? Tämä Aristoteleen antama vihje viittaa täysin päinvastaiseen suuntaan kuin onnen tavoitteluun. Tosin tämä on vain yksi vihje Nikhomakhoksen etiikassa, jossa Aristoteles pohtii eudaimoniaa, jotain joka viittaa paitsi onnellisuuteen, myös hyvyyteen ja hyvään elämään.

Käsittelen eudaimoniaa siksi, koska käsittelen väitettä, että lukeminen ja puutarhanhoito tekevät onnelliseksi. Aristoteleen kehittely onnellisuudesta päätyy pitämään kontemplaatiota itseisarvona johon liittyy eudaimonia. Ajatus lukemisesta kontemplaationa ei ollut vielä Aristoteleen horisontissa, mutta jo roomalaisella Senecalla se oli.

Kreikkalaiset kysyivät alinomaa, mitä on hyvä elämä. Heillä oli käsite onnelle, eudaimonia. Monet muut käsitteet puuttuivat, mutta olennainen eudaimonia antoi heille paljon. Eu (hyvä) daimon (henki) oli jotain mikä asui ihmisessä, ja minkä poistumista ihminen vastusteli. Sokrates puhui mieluummin sisäisestä äänestä to daimonion, joka esti ihmistä tekemästä itselleen pahaa. Ja jonka kanssa keskustelu teki ihmisen elämästä hyvää. Sokrates katsoi, että tämä to daimonion on myös ääni, joka poikkeaa joskus henkilön loogisesti etenevästä rationalisoinnista. To daimonion ennakoi, vailla mitään mystiikkaa, varoittaa nopeammin kuin järkeily. (Platon, Timaios (90 a-b.)

Eu viittaa hyvään ja hyvä daimon on jotain, mitä ihminen ei suosiolla itsestään irrota. Samalla herää kysymys, miksi daimon? Voisi sanoa: hyvä on jotain, mitä ihminen ei halua antaa pois. Onni, hyvä, good, eu toimivat etuliitteiden tavoin ja liittyvät erilaisiin hyvinvoinnin lähteisiin.

Korkein hyvä eudaimonia yhdistää hyvän elämän ja hyvän tekemisen, tästä kreikkalaiset olivat yhtä mieltä. Mutta riittääkö miellyttävä elämä ja hyvinvointi toisten kanssa hyvään elämään? Pelkkä onni, eu-etuliite, kattaa jo tämän alueen eikä daimon tuo siihen mitään lisää. Eudaimonia ei siis ole sama asia kuin onni tai ”happiness”, varsinkin koska tuossa sanassa on daimon.

Onnen tavoittelu vaikuttaa ensin tyydytyksen tavoittelulta, nautintona, jonka voi saada palkinnoksi ponnistelusta. Kieltämättä nautinto ja onnellisuus liittyvät yhteen, edes hyveellinen elämä ilman nautintoa ei ole onnellinen.

”He (suuri osa kreikkalaisista), osittain perustellusti, pitävät hyvänä ja onnellisuutena nautintoa (Aristoteles I. 1095b.15-16).

Mutta jatkuva nautinto ei merkitse onnellista elämää. Monet kreikkalaiset katsoivat, että arvostuksen saaminen ja toisten arvon tunnistaminen on aidompaa eudaimoniaa kuin miellyttävä olotila. Aristoteles katsoi, että nautinto ja hyvinvointi kuuluu sekä ihmisille että eläimille, mutta ”sivistyneemmät ja toimeliaat ihmiset samaistavat onnellisuuden kunniaan” (Aristoteles, 1095b, V, 23-24). Kunnia ja sosiaalinen arvostus on hyvää silloin, kun sitä on. Mutta Aristoteles piti arvostusta liian sattumanvaraisena, että sille voisi perustaa onnensa – sosiaaliseen arvoon kun kuuluu hyvä onni ja huono onni, joskus sattuman tuoma, fortunan antama, hyvä onni.

Filosofit, kuten Aristoteles toteaa heti alussa, painottivat arvostuksen sijaan kontemplaatiota. Hyvä elämä on ajattelun alueella koettua vapautta.

Vaikka Aristoteles korostaa kontemplaatiota, hänen filosofiansa muodostaa kolminaisuuden mielihyvän, toiminnan ja kontemplaation kesken. C.D.C Reeve: Action, Contemplation and Happines (2012) tarkastelee Aristoteleen ajattelua kolmen painotuksen kokonaispelinä  (Reeve 2012, 224).

”Onnellisuus näyttää ennen muuta olevan tällainen. Valitsemme sen aina sen itsensä vuoksi, emmekä koskaan valitse sitä minkään muun takia. Kunnian, nautinnon, ymmärryksen ja kaikki hyveet valitsemme tosin niiden itsensä vuoksi, mutta valitsemme ne myös onnellisuuden tähden…” (Aristoteles VII, 1097b, 1-4)

Daimon

Daimon –termi liittyy myös vapaaseen sieluun, sen myötä vapaudesta tulee eräs hyvän elämän ehto. Onhan myös addiktio jotain, mikä tuntuu hyvältä, ja mistä luopuminen on vaikeaa. Samalla addiktio orjuuttaa. Kysymys vapaan ihmisen hyvästä elämästä liittyy ihmisten välisiin valtasuhteisiin, joissa ihminen ei halua tulla orjuutetuksi. Se liittyy addikteihin, sekä kaikkeen muuhun mikä hallitsee ihmistä, determinoi ja mikä ennen pitkää muodostuu hänen kohtalokseen. Kreikkalaiset tunnustivat, että kohtaloaan ihminen ei voi välttää mutta hänellä voi olla hyvä elämä. 

Vapaus on ihmistä ja eläimiä koskeva hyvän elämän ehto, myös kasvien viihtyvyys ja kukoistus on hyvää elämää mutta ei ihmiselle ominaista. Kasveilla on juuret, ja kuten Aristoteles sanoi, juuret ovat kasvien aivot, ja siksi kasvien maailmassa-oleminen on toisin päin. Ja vaikka kasvit näyttävät kurkottavan aurinkoon, ikään kuin valo olisi hyvä, niin silti kasvien keskus on juuret, jotka pyrkivät toiseen suuntaan.

Pelkkä ”eläminen ei tule kysymykseen, koska etsimme sitä mikä on ominaista vain ihmiselle, ja myös kasvit elävät. Voimme siis sulkea pois ravinnon käyttämiseen ja kasvuun rajoittuvan elämän. Seuraavaksi tulisi kyseeseen aistiva elämä, mutta se näyttäisi kuuluvan myös hevoselle, härälle ja kaikille eläimille. Jäljelle jää elämä sielun järjellisen osan mukaisena toimintana.” (Aristoteles VII, 1089a, 1 -4)

Hyvä elämä on kuitenkin elämää, ja se on yhteistä kaikelle elolliselle. Kreikkalaisille elämä oli sekä zoo että bios: ne koskevat kaiken elollisen oloa ja hyvinvointia sekä hyvän elämän kokonaisuutta.

Aristoteles sanoo (X8, 1178b 29-31), mitä enemmän joku omistautuu kontemplaatiolle, sitä onnellisempi hän on. Mutta toisin kuin jumalat, ihminen ei voi elää pelkällä kontemplaatiolla vaan ihmisen osa on myös suhde toisiin ihmisiin ja luontoon.

Eudaimonia ei ole niin emotionaalinen tila, kuin onnellisuus se on pikemminkin contempt kuin ”happiness”. ”For Aristoteles eudaimonia, the noble activity count more than emotional state it envokes in the agent” (Reve 226).

Iloisuus ja hyväntuulisuus ovat onnellisuutta, joiden lähtökohta on lapsuus, mutta Aristoteles hyväksyy eudaimonian piiriin vain kypsän ihmisen onnea, johon lapsi ei vielä ole kasvanut.  Eudaimonia ei myöskään ole surun poissaolon tuomaa keveyttä tai stressitöntä rentoutta. Mutta ihmisen ei tarvitse olla autuas, hän voi olla ajoittain kaikkea tuota, mutta silti hänen elämänsä on onnellista. (Reeve 225.)

Sisäinen rauha, joka viittaa mielentilaan, ei ole aivan niin aktiivista ajattelua kuin mitä eudaimoniaan liittyy. Sosiaalinen onni, antoisat suhteet, kiitos ja arvostus jonka toisilta saa on iso eudaimonian lähde. Aristoteles pitää sitä kuitenkin liian sattumanvaraisena, eikä aina ihmisestä itsesään riippuvaisena. Jostain syystä eudaimonia edellyttää Aristoteleen mukaan riippumattomuutta tästä.

Hyvinvointi ei voi olla eudaimoniaa, koska se perustuu vointiin ja korostaa terveyttä. Well-being ja sen sananmukainen ymmärtäminen hyväksi olemiseksi on lähempänä eudaimoniaa, mutta koska se viittaa terveeseen, stressittömään tilanteeseen, se on aina vaihtelevaa. Hyvinvoinnissa ei myöskään ole sellaista tasoeroa, joka tunnustaisi ajattelun ja kontemplaation erityisen merkityksen eudaimoninan alueella.

Mutta ennen kuin Aristoteles keskittyy ajattelun ja kontemplaation eudaimoniaan, hän hamottaa eudaimonian well-being tasot. Elossa oleminen sellaisenaan hyvää ja yhteistä kaiken elollisen kanssa. Nautinnot, aisteille hyvät ja onnellisuutta tuottavat seikat kuuluvat kaikkien eläinten kykyyn olla onnellinen ja nauttia. Sosiaaliseen onnellisuuteen liittyy ihmisen luonnollinen kyky tehdä hyvää toisille, hyveellisyys on siten keskeinen eudaimonian alue. Aktiivinen keskustelu ja toiminta, poliittinen elämä, olivat kreikkalaisille torielämää, joka tuotti sosiaalista nautintoa, joka ei ole aistipohjaista. Sosiaalinen nautinto on hyvää itsessään. (Reeve 226.)

Aristoteles painottaa sitä, että eudaimonia on kokonainen ja riippumaton, vapaa entiteetti. Sellaiseksi voidaan ajatella persoonallisuutta, siis hankittua ja kehittynyttä luonnetta, jolla on eudaimonia. Hän ei ole tyytymätön elämäänsä, valintoihinsa. Hänen toimintansa ei ole riippuvaista välittömästä tunnetilasta, eikä nautinto ole hänelle toiminnan tavoite. Sellaisena eudaimonia on enemmän kuin onnellinen tunnetila.

Aristoteles VII, Nikhomakhoksen etiikka, 2008, suom Simo Knuuttila.
C.D.C Reeve: Action, Contemplation and Happines (2012).