Risto Niemi-Pynttäri (27.8.2017)
Kasvoihin liittyvä eettinen Toiseus ja Emmanuel Levinasin filosofinen työ asian parissa on jäänyt erilliseksi empiirisen kasvokkaisuuden tutkimuksesta. Levinasin nimeä ei näy Culpaperin ja Bousfieldin tutkimuksista, joissa keskitytään epäkohtaliaisuuteen ja sosiaaliseen kasvojen menetykseen.
On olennaista, että mikään muu kuin kasvojen menetyksen uhka, silmille tulemisen ja kasvoille käymisen järkyttävä kokemus kiteytyy nimenomaan kasvoihin, jotka liittyvät hyvin vähän ulkonäköön mutta enemmän yksilön kunnioitukseen.
Saattaa olla, että juuri Levinasin kautta voidaan välttää se sovinnaisen etiketin ylikorostus, mikä näyttää vaivaavan empiiristä epäkohteliaisuuden tutkimusta. Epäkohteliaisuuden takaa paljastuu noissa tutkimuksissa kohteliaisuus, mutta kohteliaisuuden takaa paljastuu vain etiketti. Niinpä empiristi hämmentyy jo siitä, että kasvoihin viitataan jonain äärettömänä ja seikkana, joka Levinasin mukaan edeltää sosiaalisten normien omaksumista.
Kasvojen äärettömyys on perustana Levinasin varhaisessa Totalité et Infini –teoksessa (1961). Totaliteetti viittaa aukottomaan maailmankuvaan, myyttiseen tai empiiriseen. Kyse on kokonaisuudesta, jossa kaikki on lainmukaista ja yleistä. Äärettömyys on tämän vastakohta, ja se paljastuu ihmisten Toiseudessa, se paljastuu toisena todellisuutena, jota ei voi palautaa empiiriseen varmuuteen siitä, että lopulta kaikki tunnemme ja toimimme samoin: olemme sitä yhtä ja samaa ihmislajia. Jotain perustavaa kadotamme, jos uskomme tällaisiin totalisoiviin malleihin.
Elävät kasvot voi aavistaa ennen kaikkea välittömissä kohtaamisissa, kaikki välilliset ja medioituneet kasvokkaisuuden esitykset ovat epäluotettavia. Levinas ei torju medioita, mutta muistuttaa että varjoja ei kannata pitää totena.
Toisaalta Levinas kiistää myös kasvokkaiseen kohtaamiseen liitetyn välittömän läsnäolon ihanteen. Se mitä kasvoista haetaan, ei ole kouriintuntuvasti läsnä silloinkaan. Näiden kahden kiellon perusteella on selvää, että videokasvokkaisuus online, on kaksinkertainen varjo.
Usko medioituneiseen kasvokkaisuuteen on hallinnut tutkimuksellista online-sosiaalista tiedonkeruuta. On luultu, että jos kirjoitetusta kielestä puuttuu kasvonilmeet, ne voidaan lisätä videon avulla. Jian kuitenkin huomattiin, että videokeskustelut eivät tuotakaan aitoa läsnäoloa, ja vaikka ilmeet välittyvät, niin kasvokkaista kohtaamista ei toisilleen tuntemattomien kesken tavoitettukaan. Tutujen kesken kuitenkin löydettiin joitain kohtaamisen merkkejä. Ikään kuin medioitunut kasvokkaisuus olisi perustunut muistiin, eikä online-välittömyyteen. Tämän myötä välittömyyden teknologinen medioituminen ei osoittautunutkaan todelliseksi läsnäoloksi, vaan sen varjoksi uudessa mediassa.
Etäkasvot antavat toki aavistuksen niistä etäisistä kasvoista, joista Levinas puhuu.
Kasvot, saksan Geschicht, ranskan visage, viittaavat näkemisen ja nähdyksi tulemisen samanaikaisuuteen, siihen että tavataan ja nähdään. Englannin face ja facing täydentää tämän fasadiksi, se antaa tilaa ulkonäölle, mutta myös naamarin näyttämiselle.
Kasvot on frontaali, ruumiillinen keskittymä joka silmien ja suun asetelma muodostavat. Se on merkityskeskittymä. Siellä jokainen on kotonaan, kasvoissaan ja niitten takana.
Näin siis face viittaa siihen fasadiin mikä näkyy ensin ja välttämättä, ja samalla fasadi liittää mukaan sisäänkäyntiin liittyvän aspektin. Samalla tavalla latinan persona viittaa yksilöllisyyteen, sellaisena kuin se esiintyy julkisesti.
Kasvoille käyminen on loukkaavaa, se on alue joka haavoittuu helpoimmin. Vaikka facismissa ei sananmukaisesti ole kyse kasvoille tulemisesta,se on kuitenkin keskeinen strategia siinä julmuuden kultissa, mitä uusfasistit harrastavat.
Ihminen ei voi sulkea kasvojaan: voimme kieltäytyä katsomasta, puhumasta, mutta kasvoja emme voi sulkea kuin omalta puoleltamme. Ainoa mahdollisuus on suojella kasvoja, mykistyen, kieltäytyen, jäykistyen.
Ihmisen tulee saada säilyttää kasvonsa, ylpeytensä, itsekunnioituksensa. Tämä on ainoa seikka, mikä tuntuu yhdistävän Levinasia ja epäkohteliaisuutta tutkivia empiristejä. Monet käytännön havainnot osoittavat, kuinka kasvot liittyvät metonymisesti kaikkiin loukkauksiin. Raiskauksen uhri kokee, että hän on menettänyt kasvonsa, väkivallantekojen uhrit kokevat usein miten heidän persoonansa on murjottu. Kulttuurit, joissa kasvojen menettämisen uhka ja kasvojen säilyttämisen tarve, voivat olla hyvin jyrkkiä tässä sosiaalisten kasvojen vaalimisen tarpeessaan. Mutta olennaisesta asiasta on kyse, samalla kun muistetaan Levinasta, ja sitä että sosiaalisen naamarin takana on toiset kasvot.
Millaisen olemista Levinas siis hakee kasvoista? Levinas kieltää kaiken, mitä on totuttu kasvoihin liittämään. Kasvot eivät palaudu ulkonäköön,muuten kuin esineellistyneessä muodossaan. Teologinen jumalan kuvan tekemisen kielto on taustalla siinä, mitä Levinas hakee: kasvoilla ei ole plastista muotoa, eikä kasvoja voi tehdä kuvaksi.
Lisäksi Levinas kiistää käsityksen, että kasvot olisivat portti sisäiseen maailmaan, kyse ei ole persoonallisuudesta, jonka kasvot paljastavat. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että ilman kaikkia noita voisi löytyä kasvot joita ajatella. Kasvot ovat ulkonäkö ja persoonallisuus, mutta vasta toisen asteen asianan, sitä ennen on jotain muuta.
Levinas katsoo, että kasvot ovat ilmestys, epifania – jumala ilmestyy vain toisen ihmisen kasvoissa.
Toisin sanoen koska eivät ole mikään pysyvä objekti, niitä voi valita uteliaan tarkastelun kohteeksi. Pikemminkin ne valitsevat sinut tarkastelijakseen. Kyse ei ole kasvokuvasta, tunnistamisen elementtinä, vaan silmistä jotka katsovat sinua. Toisin sanoen kasvojen näkeminen tulee mahdolliseksi vasta kun sinut nähdään: ne kasvojen hahmot, joita havaitset sitä ennen
Havainto on siis eräänlainen vastaus alkuperäisempään paljastumiseen: havainto kasvoista syntyy vasta kun kasvot ovat puhuneet. On selvää, että tältä kannalta kasvot ovat pyhät ja eettiset. Kasvojen eettinen vaatimus edeltää myös sosiaalisia normeja. Siinä missä normit ovat sopimuksia, ja joskus valtarakenteita vahvistavia kohteliaisuuden muotoja, siinä Levinas onnistuu viittaamaan johonkin mikä on ehdoton eikä sopimuksen varainen asia. Kasvoissa on kielto, älä tapa, älä tee peruuttamatonta loukkausta. On siis huomattava, että toisen loukkaaminen ei ole absoluuttinen asia, niin kauan kun on mahdollista pyytää ja saada anteeksi.
Bernhard Waldenfels “Levinas and the face of the other” teoksessa The Cambridge Companion to
LEVINAS 2002, Ed by Simon Critchley and Robert Bernasconi.
