Ihmisen ja kasvien ympäristösuhteen välillä olevista eroista suurin on ehkä maaperä ja suhde vuodenaikoihin. Kasvit ovat luonto, sikäli kun niiden kehitys mukailee keväästä alkavaa rytmiä. Kasvien oikea-aikaisuus kertoo herkkyydestä planetaarisen ajan suhteen. Siemenet eivät idä aina kun ne saavat kosteutta ja lämpöä. Koska siemenen herääminen tapahtuu kuin syntymä, vain kerran, eikä uutta yritystä ole, niihin on kehittynyt monia varotoimia, niin että ne eivät ala itämään esimerkiksi pitkän ja lämpimän syksyn aikana.
Ihminen ei elä tässä rytmissä, inhimillinen kulttuuri muodostaa luonnon kiertokulun rinnalle omaa aikaansa. Mutta asetelmallinen yhteiskuntien lineaarinen aika vastaan luonnon syklinen aika ei ehkä tee oikeutta kummallekaan. Puhe modernista lineaarisesti etenevästä, uutta tuottavasta ajasta, sekä toisaalta luonnon syklisestä turvallisesti toistuvasta ajasta on pahasti polarisoiva malli. Selvästikään vanhat mallit eivät kauaa enää päde, ja varoitukset luonnon aikaan palaamisen järjettömyydestä ovat vanhentuneet.
Kasvifilosofina tunnettu Michael Marderin ”Living at the Rythm of the Seasons” luku tai kirje Luce Irigaraylle, käsittelee sitä, kuinka heikko ja kehittymätön onkaan tämä moderni vuodenaikojen taju.
Marder näkee tämän heikkouden johtuvan siitä, miten kristinusko on vastustanut turhaa ”maallisuutta”. Saarnaajan 3 kirja Raamatussa käsittelee aikaa yhteydessä vuodenaikoihin, mutta Marder näkee siinä jo huolestuttavia luonnosta piittaamattomuuden merkkejä:
”Kaikella on määräaikansa, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja kuolla. Aika on istuttaa ja repiä istutus. Aika on surmata ja aika parantaa. ” (Saarnaajan kirja 3:1-4)
Taivaallinen elementti hallitsee tätä turhuuden kokemusta ja vailla kiinnostusta mihinkään. Saarnaaja puhuu turhuudesta, vailla eettistä sitoutumista sen kummemmin surmaamiseen tai parantamiseen, hävittämisen tai kasvattamiseen. Silti julistuksessa näkyy jäänteitä vuodenaikojen kiertoon mukautumisesta, mutta se on jo nähty ja se on merkityksetöntä.
”In the biblical Ecclesiates, this rythm has been already corrupted, as the heavenly element comes to prevail over the rest, the time and integrity of plants are disrespected, and murder, destruction, and violence enter the fray” (Marder, 526)
Kun Marder kutsuu tätä raamatullista sävyä nihilistiseksi, siinä hän jatkaa Nietszchen linjalla. Nihilistinen elämäntapa syntyy Nietzschen luonnehtimana, kun vuodenaikojen tajun myötä ihmiseltö katoaa mitä erilaisemmista sesongeista nauttimisen kyky. Inhimillistä, liian inhimillistä -teoksessaan Nietzsche kutsui nihilistiseksi elämäntapaa, jonka ”hedelmät eivät perustu vuodenaikoihin”.
Yritykset luoda maailmaa, jota aika ei kalva, palautuu kristilliseen teologiaan. Roomalaisten aika oli maallisen ja urbaanin elämän kukoistamista ja sen romahtaminen koettiin ”luonnon armoille jäämisenä”. Esikristilliset ajattelijat kehittivät maallisesta vapaata, ajattoman armon sfääriä, civitas dei, Jumalan valtakuntaa taivaassa. Tässä sfäärissä luonnolla ei olisi merkitystä, ja siellä vallitsee ikuinen elämä. Kristinuskon keskeinen merkitys luonnosta irronneen taivaan valtakunnan rakentamisessa tukeutui lupaukseen ikuisesta elämästä.
Tämä merkitsi kristillistä versiota ihmisestä, hänestä tuli olento, joka ei halunnut eikä osannut elää luonnon rytmien mukaan. Kristillinen ihminen ei ollut koskaan kotoisasti luonnossa, hänen paikkansa oli sisällä. Ei myöskään ollut mitään suhdetta kasvillisuuteen, ei erityistä kasveille omistautumisen aikaa, ei esimerkiksi kesäsesonkia. Kirkkovuoden kalenteri ei noteeraa kesän rikkautta. Juhannus oli varsin marginaalisen pyhimyksen juhla, ja sijaitsee keskikesässä pääasiassa kumotakseen luonnonuskonnoissa palvotun auringon juhlan. Auringon ja kasvillisuuden ikiaikainen yhteys oli pyritty kumoamaan teologien toimesta, mutta koska itse aurinkoa ei voi poistaa taivaalta se on kristinuskossa muutettu symboliksi. Sitä ei saanut pitää jumalana, vaan ristiriitaisena viittauksena valoon joka ei näy.
Nykyisenlainen, moderni, ihminen on vain ajoittain, sesonkikausina, kotonaan luonnossa. Sesonkiaikaan hän elää suoraan luonnosta, tuoreista hedelmistä ja vihanneksista.
”At the origin of seasons, then, planetary time is measured by the stages of plant life and the human dealings with plant. There is an appropriate time for entrusting the seed to the earth – the season of sowing, which came to be a synecdoche for all the other seasons.”(Marder, 523)
Vuodenaika, season, liittyy tiiviisti ihmisten ja kasvien suhteeseen. Marder huomauttaa, että Saarnaajan esittämät kuolema ja hävitys eivät kuulu sesonkiin – vaan ne tulevat aina sesongin ulkopuolelta. Tämä oudon tuntuinen väite liittää vuodenajat keskeisesti elämän kiertoon. Elämän heräämisen kautena kevät on muitten vuodenaikojen synekdokee, osa joka ilmaisee kokonaisuutta. Vuodenaikojen kierto on elämää edistävää kiertoa: mätäneminen ja bakteerit, käyminen ja happaneminen ovat elämää kuolleessa, talvihorros on lepoa.
Niinpä sesonkiin viittaava kantasana, latinan serere, kylvää, viittaa ensimmäiseen vuodenaikaan, ensimmäiseen sesonkiin, joka on aktiivisen elämän kevätsesonki. Suomen kielen kevät viittaa ihmisen kylvötöitä perustavampaan kokemukseen siitä, että talven horroksen jälkeen tapahtuu itäminen ja vihertyminen.
Sesonki tunnettiin parikymmentä vuotta sitten pääasiassa vain vaatteiden markkinoinnissa, kun vuodenajat vaikuttivat vain pukeutumiseen. Toisaalta hedelmien ja vihannesten myynnissä sesongit syntyvät satokausien mukaan ja tarjonta on silloin runsasta ja laatu parhaimmillaan. On kuvaavaa, että modernisoituminen on pyrkinyt tasaamaan näitä vihannesten sesonkeja. Siitä, että tuorekurkuilla on aikansa, on pyritty eroon. On kokeiltu säteilytyksiä, lisäaineita, muovikelmua ja pakkauskaasuja. Näin on pyritty eroon ajan vaikutuksesta hidastamalla kurkun vanhenemista muumoimalla sitä teknokemiallisia keinoja käyttäen. Toisaalta laatutietoiset kuluttajat ovat löytäneet satokausikalenterin, ja keinot tunnistaa jaksot milloin minkäkin kasviksen oikea, ja vähiten energiaa vaativa satoaika on käsillä.
Kevät on sesonkien sesonki luonnolle itselleen, syksy on sesonki sadon kannalta. Toisaalta kulttuurien synty on osin kyvyssä valmistaa säilykkeitä ja mahdollisuudessa elää aktiivisesti talvikautenakin. Marder ei tosin puhu tästä, mutta pelkkä viittaus satoon sisältää oletuksen talvikauteen varautumisesta.
Muinaiset leivän ja viinin rituaalit juhlivat talvista mahdollisuutta elää silloinkin, kun maa ei viherrä. Tämä on rituaali, jonka kristinusko irrotti konkreettisesta leivästä ja viinistä, samalla kun se irrotti ihmisen luonnon sesongeista. Viinissä ja leivässä ei tosin ole kyse vain säilöntämenetelmien avulla selviämisestä, vaan myös paremmasta ruuasta. Tämä ei merkitse vuodenkierrosta piittaamatonta elämäntapaa. Vaan ihminen avautuu uusille sesongeille fotosynteesin jälkeen, hän löytää hapatetut ja käytetyt herkut. Miellyttävä ihmisen elämä on mahdollista luonnon ehdoilla, kasvikunnan vuodenaikarytmin ehdoilla.
”The rhythm of the seasons is far from monotonous. Each time anew the earth regenerates; every plant that sprouts is unique; each generation – unrepeatable.” (Marder 529)
Toisenlainen kuoleman omaksuminen ja voittaminen on ominaista kristinuskolle, kun se julistaa ajasta ikuisuuteen siirtymistä. On yllättävää, että tämä aikaa vastaan taistelu yhdistää teologian ja teknologian. Ajallisten prosessien syrjäyttäminen on osa vuosituhantista antroposeenin rakentumista. On kuvaavaa, miten vaikea on ollut ymmärtää ajattelua ajallisena seikkana ja prosessina. Sen miten itsepintaisesti ideat – ajasta irrallisina – pysyvät ajattelun ytiminä. On kuvaavaa, että samalla luonnosta on käsitteenä tullut itse itseään heikentävä fraasi. Sanotaan, että koska ihminen on luontoa, ja koska luonto on olemassaolon taistelua, ihmisen aiheuttama hävitys kuuluu luontoon. Näin luonto -käsite tehty voimattomaksi.
Vaikka idea-sanan merkitys on vaihdellut, pysyvää on ollut sen korkea arvo luontoon verrattuna. Eikä liene sattumaa se, että Platonille ideoitten sfääri on sekä matemaattinen (teknologia) että taivaallinen (teologia).
Kun ihmistä on irrotettu luonnon armoilla elämisestä, häntä on ohjattu toisen armon alaiseksi. Kun ihmistä on irrotettu maallisesta, on samalla heikennetty hänen vitaalisuttaan, vaihtelevien sesonkien satoisuutta, samalla maallinen oikea-aikaisuus on korvautunut puhumalla hänen yksilöllisen sielunsa etsikkoajasta. Näin sesonkimainen herkistyminen on otettu toiseen käyttöön.
Luce Irigaray and Michael Marder: Through Vegetal Being (2006),
