Ihmisen silmänvaraisten havaintojen tiede ja todellisuus ovat kadonneet jo aikaa sitten. Tilalle tullut objektiivinen tutkimus on siinäkin paljon objektiivien avulla tehtyä silmänvaraisuutta. Objektiivisen tutkimuksen luonne on monoteistinen kuten filosofi Peter Sloterdijk väittää, ja osoittaa kuinka tapahtui siirtymä kristillisestä valo-uskonnosta valistukseen ja teknologiseen tieteeseen.
Sloterdijk kutsuu kutsuu teknologista valokeskeisyyttä metaoptiikan ajaksi, Jumalan katseesta on siirrytty optisten välineiden avulla luotuun maailmaan.
”Ihmisten erityisasema – kuinka he asettuvat kosmokseen – ei ole keskeistä vain teologeille, vaan jopa keskeisempää biologeille, jotka työskentelevät ihmis-olennoille sensorisesti avatun maailman kanssa. Emme täysin tiedä kuinka se toimii, mutta vaikuttaa siltä, että ihmisen kognitiivisuus asettuu siinä etualalle muihin luonnonlajeihin nähden nimenomaan ihmisen audiovisuaalisten aistien korostuessa. ” (Sloterdijk, 69)
Pimeä metsä on saanut edustaa aistimusten vähenemistä, tyhjää ja hiljaista aluetta, vaikka monille eläimille keskeiset kemialliset hajukanavat aktivoituvat silloin. Huomaan, että omatkin pimeää koskevat kirjoitukseni liikkuvat teologisen mystiikan ja mielenrauhan alueilla.
Optinen tekniikka on rakentunut ihmisen silmän jatkeeksi, se tarjoaa uutta tietoaan ihmissilmän tarkasteltavaksi. Optiikan avulla ihmisen silmän skaalaa on laajennettu välittömän havainnon taa. Toki numeraalinen, verbaalinen ja graafinen tieto koetaan abstraktiksi, välittömästä aistimisesta erilliseksi. Niinpä instrumenteista tehdään sellaisia, että ne muodostavat kohteensa – joka ei ole ihmisen havainnon mittaluokassa – uudestaan ihmisen havainnolle sopiviksi visualisoinneiksi. Ne otetaan tosina ideoina, joissa metafyysinen operaatio on samanlainen kuin jo Platonilla.
Valolle perustuva tieto olemassaolevasta on valometafysiikkaa: ”heliologiaa, aurinkometafysiikkaa tai fotologiaa” sanoo Sloterdijk. Se koetaan myös parantavana, kirkkaan valon terapeuttisuus ilmaisee pitkää traditiota, jonka uskonnollinen selitys on muuttunut nykyään biologiseksi.
Platonin luolavertauksessa ideoiden metafysiikka oli jyrkimmillään: Ihmiset ovat lumoutuneet varjojen leikistä luolan seinässä sen sijaan, että he tulisivat ulos ja näkisivät auringon valaiseman todellisuuden. Platon julisti puutteellisen tiedon luolan seinään heijastuvaksi harhaksi, kun taas todellinen tieto on kirkkaan selvää kuin auringonvalossa paljastuva maailma.
Päivänvalossa aktiivinen ihminen tulkitsee olemassaolonsa päivän kautta. Tietoisuus esiintyy antiikin filosofiasta lähtien valon metaforin: ”Ihmisen ilmaantuminen on sekin eräänlainen katse, silmäyksen luonti olevaan jossa olevaiset kaikki valaistaan” (Sloterdijk, 69)
Kristillisen aikakauden valometafysiikka syntyi Platonin ideoista, mutta puhui kaikkinäkevän Jumalan kieltä. ”Oikea ajattelu on kykyä katsoa ikuista ideoitten päivää jonka Jumala valaisee.” Teologia osoitti varjoille ja tietämättömyydelle paikkansa: ihminen elää pimeässä lankeemuksessa ja pimeys vangitsee myös ihmisen sielun. Tosin sielua pidettiin olemukseltaan valona, joka sammumisen sijaan voi pelastua ja liittyä ikuiseen valoon.
Jumalan kaupungissa ei ole yötä. Ilmestyskirjan mukaan auringonvaloa ei tarvita, ei tähtiä eikä lamppuja, koska tuossa kaupungissa vallitsee Jumalan ikuinen valo. Tässä esitetään monoteistinen Yhden voitto ja varjottomaksi muuttunut – läpivalaistu maailma. Se ei itse asiassa ole ristiriidassa rationalistisesti läpitutkitun ja läpivalaistun, transparentin objektiivisuuden kanssa, vaan sitä edeltävä visio.
Sloterdijk kiinnittää huomion siihen kuinka ylivalaiseminen ja häikäisevä ylivalottuminen on vääjäämättä kaiken valometafysiikan ytimessä. Kun monoteistisessa metafysiikassa valo määrittää kaiken, siitä seuraa ”pyrkimys ylivalaista olemassa oleva”. (Sloterdijk, 74)Nämä mielikuvat ovat raamatullisia, ja kehittyivät hallitseviksi jo keskiaikana. Jumalan ilmestyminen ”palavana pensaana” kertoo kuinka tämä kirkkaus on ihmiselle liian voimakasta. Sokaisevaa.
Objektiivisuuden objektiivit
Valistus merkitsi metafyysistä käännettä, jossa Jumalan totuuden valo kääntyi rationaalisuuden valoksi. Näin valosta tuli sekä totuuden alue, medium, että sen instrumentti -moderni järki.
Tämän siirtymän myötä Jumala jäi sivuun, mutta monoteismi jatkoi ja vahvistui, yhtenä ja objektiivisena todellisuutena. Huomattiin, että silmät ovat optisia laitteita, jotka oli säädetty päivänvalolle: ”Näkeminen on perustaltaan auringon säteilyn jatkamista toisin keinoin: aurinkoiset silmät loistavat kohti visuaalisia kohteita ja tunnistavat ne tämän säteilyn avulla” (Sloterdijk. ) Saman logiikan mukaan silmänvarainen voidaan jättää jo taa ja siirtyä kaukoputkien ja mikroskooppien avulla entistä parempiin tarkasteluvälineisiin.
Valistuksen henki oli uskoa siihen, että todellinen maailma voitaisiin paljastaa, ja se sijaitsisi objektiivisuudessa ja rationaalisuudessa. ”Valontuojien ja valaisemisen aktivismi hallitsi tätä aikaa. Lampunsytyttäjät, filosofit, insinöörit, psykologit, journalistit, kirurgit, etsivät ja astrofyysikot edustivat uutta valometafysiikan aikaa.” (Sloterdijk, 78.)
Ihminen sekä valistui että hänet kohteena valaistiin. Tiedostamattomat motiivit tulivat ilmi ja ne korvautuivat tietoisella toiminnalla. Myytit paljastettiin ja salaisuus vetäytyi taikauskon piiriin. Näin siis valistuksen ja rationaalisuuden maailmassa myös tuntematon ja tiedostamaton sijoittuivat huomaamattomasti kokonaisuuteen. Rationaalisesti läpivalaistu ja kaikki näkevän panoptikonin valvoma maailma ei ollut valistuksen tavoitteena, Valistuskritiikki itsessään on valistukseen kuuluvaa – eräänlainen poisvalistuminenkin on sitä.
Valon ekspansio kertoo Sloterdijkin mukaan yhä monoteistisesta tiedon ja uskon kietoutumasta. Globaali maailma, valaistuine suurkaupunkeineen, sisältää kristillisen vision. Tai ainakin sen jäämiä. Kun jesuiittateologi Teilhard de Chardin yhdisti 1900-luvun alkupuolella teologiaa ja kosmologiaa, hän jatkoi tuttua valometafysiikkaa uusin keinoin. Maailma on kirkastumisen prosessi, ja tämä kosmologinen prosessi tapahtuisi myös ihmiskunnassa.
”Valo-evolutionisteiksi” kutsuttavat kosmologit ovat sitoutuneet samaan absoluuttisen valon metafysiikkaan. Sen mukaan eräänlaisen hypervalo-katastrofi (big bang) synnytti valoon perustuvan kosmisen kehityksen. Kun edistysusko on osoittautunut ristiriitaiseksi prosessiksi, on palattu vakaampaan valo-evoluutioon. Myös muualla on tapahtunut paluuta vanhoihin metaforiin, yleistajuinen pessimisti ihmiskunnan suunnasta tapahtuu sekin valometafysiikan puitteissa. Maailmantuho kuvitellaan valoilmiön tai historian vähittäinen loppu rinnastetaan ”valojen sammuttamiseen”.
Sloterdijk kiinnittää huomion kuitenkin siihen, että nykyaika ei artikuloi itseään enää massiivisin valosymbolein. Nykyinen kulutus- ja työyhteiskunta on kutakuinkin harmaa, edistysuskon jälkeisten realiteettien arki. Sloterdijkin omat valometaforat suosivat kohdevaloja, yhden valon ja monoteistisen todellisuuden aika on menossa mailleen. Se, mistä filosofiassa on puhuttu ”yleiskatsauksettomuuden” aikana on hänen mukaansa mahdollisuus: todellisuus on niin moninainen, että päivänselvää yleiskuvaa siitä ei voi tehdä. Toivottavasti mikään tiedon muoto ei pääse monoteistiseen valta-asemaan.
Peter Sloterdijk: ”Lichtung und Beleuchtung – Anmerkingen zur Metaphysik, Mystik und Politik des Lichts” teoksessa Der äthtetische Imperativ, Schriften zur Kunst, (Shurkamp 2014).
