Amitav Ghosh on kirjailija Intiasta, hänen ilmastoaiheisia romaanejaan ei ole suomennettu, mutta TV-dokkareissa hänet saattaa nähdä Gangesin rannalla pohtimassa tilannetta.
The Great Derangement -esseeteoksessaan Ghosh käsittelee omalta kohdaltaan sitä, miksi hän ei ole onnistunut käsittelemään omaa pyörremyrsky -kokemustaan romaanissa. Ghosh joutui tällaisen myrskyn keskelle Delhissä 17.3.1978, kuolleita oli yli 30 ihmistä, eläimistä puhumattakaan.
Ghosh kuvaa, kuinka myrskyä edelsi käsittämätön, kova meteli, vasta sen jäkeen tuuli kiihtyi niin, että esineitä lensi ilmassa. Kokemus oli sanoin kuvaamaton ja outo, sitä ei voi sanoin välittää. Samalla kun tuuli tarttui häneen, tuli sellainen tunne kuin hän itse pitäisi kiinni kaikesta ympärillä olevasta. Kun tuuli tarttui häneen hän tarttui ympäristöön kiinni. (Ghosh, 42).
“Minusta tuntui, että tuossa otteeseen joutumisen metaforassa oli jotain pelottavan osuvaa: se muistutti katsomista ja katsotuksi tulemista. Tuossa kosketuksen hetkessä mieleeni istutettiin jotakin syvälle menevää, jotakin väistämättömän mystistä, jotakin aivan muuta kuin vaara, jossa olin ollut, ja se tuho, jota olin nähnyt; jotakin, joka ei ollut itse pyörremyrskyn ominaisuus vaan tapa, jolla se oli risteytynyt elämäni kanssa”. (Ghosh, 44)
Todellisen katastrofin kuvaus on vaikeaa, jos ei mahdotonta. Samalla kun se kerrotaan kiinnostavasti, kertoja joustaa uskollisuudestaan. Kiinnostava kerronta muuntaa tapahtumaa huomaamatta lukijan odotusten ja pelkojen skaalaan. Jos hän ilmaisisi suoraan, mitä hirmumyrskyyn joutuminen oli, syntyisi huono selostus. Näin Ghosh sen koki: hän kulki loivaa katua alaspäin, kunnes yhtäkkiä humina kiihtyi meluksi, tuuli tarttui vaatteisiin, jopa skootteri lensi ilmassa ja myös muita isoja esineitä kieppui ilmassa. Hän hakeutui nopeasti turvaan.
Toisaalta kirjallisuus, elokuvat ja niitä mukailevat reportaasit ovat luoneet jo hyvin vaikuttavan kuvaston hirmumyrskyistä. Ja lukija ymmärtää niiden avulla, milloin kyseessä on myrsky, näin tässäkin on käytettävä tuttua kuvastoa.
Todennäköisyys tieteessä on Ghoshin mukaan keskeinen syy siihen, miksi luonnonkatastrofit ovat pysyneet niin pitkään vain irrallisina sattumuksina.
Taustalla on moderni elämä todennäköisyyksin varmistettuna arkena. Ghosh hahmottaa teoksessaan todennäköisyyslaskelmien ja uskottavan juonen välisiä yhteyksiä. Sama kerronnassa, jossa tapahtumat ovat todennäköisiä tai epätodennäköisiä, eikä yllättäviä tapahtumia ole tapana jättää ilman selitystä.
Juonen rakentuminen perustuu sekä odotuksen mukaisten että yllätysten punokselle, Näin lukija tai katsoja voi luottaa siihen että vaikka mitä tapahtuu, kerronta pysyy kontrollissa. Samalla asiat tuntuvat realistisilta, juonikin vakuuttaa siitä ja juonen yllättävät käänteet selvitetään. Mitä huimempi juoni, sitä enemmän tyydytystä tuo säännöllisyyteen palaaminen.
Kerronnassa kuljeksii monenlaista irrallista, replikoinnin pätkiä, outoja yksityiskohtia, huomoita, ne kaikki toimivat piristävinä poikkeamina juonen suoraviivaiselle kululle. Ne ovat oivia mausteita kokonaisuudessa, joka muuten koostuu tutuista yksityiskohdista, ennakoitavista tapahtumista, ja juonta vahvistavista repliikeistä. Ennakoitavuus on etualalla. (Gosoh,53).
Näin voidaan siis tunnistaa ne ongelmat, joihin ilmastokriisin kerronnalliset esitykset yleensä ajautuvat. Amirav Ghosh käsitellessään ilmastonmuutosta jonain, mitä ei osata ajatella. The Great Derangement teokselleen Ghohs on antanut alaotsikoksi ”Climate Change and the Unthinkable”. Keskeiset kerronnan muodot eivät yksinkertaisesti pysty kohtaamaan uutta todellisuutta ja sen keskeistä asiaa.
Seuraavassa jaksossa käsittelen Ghoshin huomioita siitä, miksi ilmatonmuutos koetaan niin hitaaksi, vähitellen tapahtuvaksi asiaksi, että muutokseen yritetään tottua.
Risto Niemi-Pynttäri
