“Prekatiaatin tulee olle perustavasti affektiivinen luokka” (Berlant)
(Teoreettista pohjaa kirjoittavien pätkätyön tekijöiden tilanteen hahmottamiseksi).
Prekariaatti on saamassa pätkätöiden lisäksi myös elämäntapaan liittyviä merkityksiä. Laurie Berlant käsittelee tätä luokkana, joka on erityisen altis irrottautumaan työkeskeisestä elämäntavasta, joka joutuu kestämään lähes sietämätöntä epävarmuutta, mutta jonka mahdollisuutta affektiiviseen elämään on vaikea estää, vaikka siihen on pyritty.
Alkuperäisessä merkityksessään prekaari on eräänlainen torppari, maatyöläinen joka hoitaa palstaansa, joka ei kuitenkaan kuulu hänelle. Prekariaatti merkitsee pätkätyötä, ja pelkkää omien työtaitojen kehittämistä, kouluttautumista työelämään, vailla madollisuutta elämäntavan kehittämiseen. Nykyinen prekaari siis ohjataan kehittämään itsensä sijaan työelämävalmiuksiaan. Hän ei viljele omaa palstaansa itselleen, vaan kykyjä työelämälle tarjottavaksi.
Uutta prekaaria luokkaa ovat tietotyöläiset, managerit ja ne, joita Berlant kutsuu uusboheemeiksi ym. Nämä uusboheemit opiskelevat yliopistossa tai ovat jättäneet sen, tekevät paskahommia ja pätkätöitä, he tekevät myös taidetta, monet kirjoittavat, kaikki yrittävät elää aktiivista vapaa-aikaa. Tätä uusboheemia vaivaa tuo prekaariin luokkaan alun alkaen ja pysyvästi liittyvä riippuvuus, pakostakin se elää työelämän tarjokkaana, markkinatalouden nousu ja laskukausien rytmissä, köyhyyskausia kärsien, laajassa mielessä se on riippuvainen markkinatalouden kyllästämästä todellisuudesta. Uusboheemius elämäntapana, on yritys affektiiviseen elämään epävarmuudesta ja vastoinkäymisistä huolimatta. Tämä epävarmuus on todellista ja musertavaa, kuten Berlant sanoo, kukaan ei kestä sitä loputtomasti. Tämä epävarmuus on laajempaa, kuin epätietoisuus työsuhteista:
“Jatkuvan nykyisyyden epästabiili preesens (vaatii liikaa) elämän perustana” kirjoittaa Berlant, “kuinka paljon luovaa energiaa se vie, ennen kuin tuhoaa toimijan.”
Aiemmin uskottiin, että 80-luvulta lähtien voimakkaasti kasvanut joustavan työuran mahdollisuus, hyödyttäisi myös pätkätöiden tekijöitä: jos he käyttävät aikansa tehokkaasti ja kouluttavat itseään koko ajan, he pääsevät ainakin ajoittain hyville tuloille. Nousujohteinen työura nähtiin mahdolliseksi myös pätkätyöläisille. Nyt tiedetään, että tämä joustavuus on koskenut ennen kaikkea menestyneintä luokkaa, prekarille luokalle se on merkinnyt epävarmuutta. Nousujohteinen työhistoria ollut uhrausten ja ponnistelun takana.
Kaikesta huolimata prekaariin tilanteeseen liittyy lupaavia hyvän elämäntavan mahdollisuuksia. Eräänlaista julmaa optimismia on Berlantin mukaan vapautuminen elämänmittaisesta työurasta; se mahdollistaa vapaavuosia, vaihtelevia työyhteisöjä. Kausityöläisten mahdollisuuksia, jotka laman aikana muuttuvat työttömyydeksi, mutta jotka ansiosidonnaisen tuen myötä mahdollistavat elintason ja vapaa-ajan. Vaikka prekaaria luokkaa vaivaa tämä epävarmuus, niin, kuten Berlant katsoo, sen myötä optimistinen affektiivisuus koskee myös prekaaria elämää, ja ennen kaikkea sitä.
Prekaariin elämäntapaan liittyvä affektiivinen käänne merkitsee henkilökohtaista vapautta sekä luovia pyrkimyksiä. Berlant ottaa esimerkiksi Precaria de la Derive, nuorten koulutettujen työttömien uusboheemien elämäntapa, joka on erittäin laajaa kautta Euroopan. Kyseessä on affektiivisten ja sivistyneiden työttömien eurooppalaisten, helposti maata ja kaupunkia vaihtavien luokka. He rakentavat verkostoja, eivätkä ole lainkaan marginaalissa, vaan ovat sosiaalisessa mielessä aktiivisessa keskiössä. Kontrollia kiristävä työvoimapolitiikka estää ja luo turhautumista tässä prekaarissa luokassa, sille perustulo merkitsisi nimenomaan mahdollisuutta kukoistavan elämäntavan ja työn yhdistämiseen.
Berlant näkee, että perinteisille työurille omistautuneet vastustavat tätä vapaa-aikaan suuntautuneiden affektiivisen prekaarien oikeuksia. Työkeskeiset, ja turvallisuutensa siitä saaneet, eivät pidä tuosta joutilaisuudesta. Katsovat tämän prekaarin väen olevan ”vapaamatkustajia”. Toisin sanoen, he kokevat että työkeskeisen elämän hylkääminen, ei edistä vakaata yhteiskuntaa. Tämän vaatimuksen seuraukset voivat olla tuhoisia sikäli, että pätkätöiden tekijöille ei sen seurauksena jää mitään työttömyyden hyviä puolia, epävarmuus vain kasvaa. Silti voisi edellyttää, että nimenomaan ne joilla on turvallinen työ, osaisivat kuvitella oman työnsä katoamista ja sen kautta ymmärtää prekaaria epävarmuutta ja elämäntapaa.
Lauren Berlant: Cruel Optimism, 2011. Chapter 6. After the Good life, an Impasse
