Puhe synkistä ajoista vahvistaa itse itseään jukisilla alueilla. Ei ole sattuma, että yhteiskunnalliset kriisit ja julkisen keskustelun kriisit ovat saman aikaisia ja sekoittuvat toisiinsa. Pakolaisten kohtelu ja keskustelukumppaneiden kohtelu verkossa ovat synkkien aikojen merkkejä, niin että samanaikaisesti kun ongelmat kasvavat niin myös sekaannus kasvaa.
Men in Dark Times, Hannah Arendtin esseevalikoima vuodelta 1968, keskittyy kysymykseen, mitä tehdä kun julkinen sekaannus kasvaa. Kun mielipideilmastot elävät omia synkiä aikojaan, nostavat mielikuvia pahantahtoisista yleisöistä, joiden armoille ei kannata heittäytyä. Vaikka haluaisit osallistua, jakaa ja kehitellä mahdollisuuksia, huomaat että helpompi on olla hiljaa. Tai lähdet mukaan, valitset sen kielen mitä arvelet, että julkisilla foorumeilla on vaikuttava ja tehokas. Otat julkista debattia käyvän keskustelijan asennon ja kohta huomaat olevasi tappelussa.
Arendt luonnehtii näitä mielikuvia julkisesta keskustelusta “pahan uskon” (bad faith) dynamiikaksi: ihminen joka uskoo, että julkisia alueilla täytyy ottaa roolia, vahventaa asennetta varautuu jo edeltä käsin että yleisön taholta tuleviin loukkauksiin. Sartren luoma termi “paha usko” viittaa siihen, millä tavalla ihmiset hukkaavat vapautensa. Pelokkaat ja epäluuloiset mielikuvat siitä, miten käyttää vapaata sanaa, johtavat vääränlaiseen varautuneisuuteen.
Keskustelun synkät ajat on mielikuva, joka vahvistaa itse itseään. Men in Dark Times käsittelee filosofeja, intellektuelleja ja kirjailijoita aikoina jolloin julkinen sekaannus on ollut voimakasta.
Humaanius sekä inhimillisyys on perustavampaa kuin mielipide, koska se itsessään on julkisessa maailmassa elämisen ehto. Arendt hakee taustaa tälle ajatukselle roomalaisesta humanitas –periaatteesta, joka tavallaan huipensi sen mikä julkisessa elämässä nähtiin arvokkaana. Maailmallisuus, joka ennen kristinuskoa oli erityinen arvo, ja joka on julkista elämää.
Humanitas, inhimillisen maailman asuttaminen ja persoonallinen elämä ovat Arendtin roomalaisilta noutamat asetukset vapaita julkisia tiloja varten. Tällä tasolla kyse on eräänlaisesta katujulkisuudesta, jossa ihmiset ovat kohdattavissa muuten kuin töittensä ja saavutusten kautta. Humanitas viittaa Arendtin mukaan siihen, että persoona astuu esiin, tulee työnsä ja saavutuksensa takaa, toisten persoonien tavattavaksi. Kyse ei ole yksityisihmisestä, vaan omaksi koetusta julkisesta persoonallisuudesta, ja juuri sitä, minkä kehittyminen on mahdollista julkisen ja vapaan elämän myötä.
Eksistenssi-filosofian perillisenä Arendt asettaa vapauden julkisuusteoriansa lähtökohdaksi. Näin hän tuo julkisesta elämästä esiin mahdollisuuksia, jotka epäluuloisuus peittää. Julkisessa maailmassa kirjailijan tuleekin astua esiin teoksensa takaa, hänen ei tule jäädä vain yksityisihmiseksi, vaan luodessaan nimeä ja pesoonaa, hän voi tulla tälle julkisen vapauden alueelle.
Humanisti luo julkisen vapauden aluetta omalla tavallaan. Arendtin skenariossa humanisti, opiskelun myötä sivisynyt ihminen, voi edistää julkisen maailman humaaniutta. Tutkiva humanisti voi olla kosketuksissa tietoon ja totuuteen joka ei perustu objektiivisuuteen, vaan kuten taiteissa ja kirjallisuudessa, inhimillisen vapauden monumentteihin. Tämän tiedon alue ei ole laboratorio, vaan nimenomaan julkinen maailma, ja jokin, “mikä voi olla erityisen totta ja paikkansa pitävää, ilman että se olisi objektiivista” (“Humaanius ja julkinen elämä” aihetta referoida Arendtiin tukeutuen täällä).
Aikansa parhaat inhimillisyyden puolesta puhujat ovat erilaisia, kuin ne autoritaariset suunnan näyttäjät, joita hämmennyksen aikoina usein manataan esiin. Vahvan johtajan kaipuu epävarmoina aikoina heijastuu myös julkisilla alueilla jossa vapauden ja epävarmuuden sijaan halutaan vahvoja ja selkeitä mielipiteitä. Mielikuvat kannattajista ja vastustajista muuntaa kaiken mitä sanot mielipiteeksi, jota vastassa on jonkun auktoriteetin joukot.
Vaikka Arendt esittää aluksi romanttisen metaforan niistä harvoista, jotka ovat toimineet eräänlaisena valona synkkyydessä, hän ei esittele pelkästään sankareita. Men in Dark Times esseistä kuuluisin tarkastelee Walter Benjaminia ja sitä, miksi hänestä ei elinaikanaan tullut julkista hahmoa.
Hannah Arendt: Men in Dark Times (1968), sisältää seuraavat filosofien, intellektuellien ja kirjailijoiden henkilökuvat 1) Lessing, 2) Rosa Luxemburg 3) Paavi Angelus D Roncalli 4) Karl Jaspers 5) Isaac Diensen (Karen Blixen) 6) Herman Broch 7) Walter Benjamin 8) Bertoldt Brecht 9) Waldemar Gurian 10) Randall Jarrell.
