Mitä on teoksen kokoinen julkisuus, ja kuinka sellaisesta voidaan puhua, yleisjulkisuuden ohessa? Michael Werner tekee merkittävän avauksen tähän suuntaan kehitellessään teoriaa siitä, mitä on poeettisesti julkinen.
Tässä yhteydessä poeettinen viittaa luovaan ja ei-konventionaaliseen kielenkäyttöön sekä teokseen, joka ilmestyessään avaa oman julkisen alueensa.
A public is a space of discourse organized by nothing other than
discourse itself. It is autotelic; it exists only as the end for which
books are published, shows broadcast, Web sites posted, speeches
delivered, opinions produced. It exists by virtue of being addressed.
(Warner 2002, 67)
Tällainen skenario teoksen oman diskurssin luomasta julkisuudesta on mahdollinen vain, jos oletetaan että julkinen voi olla myös rajallinen ja itsenäinen alue. Yleisjulkisuuden sijaan teoksen kokoinen julkisuus voi olla poeettinen: “It is self-creating and self-organized; and herein lies its power, as well as its elusive strangeness.” Warner (2002,68).
Vaikka teos ei ole julkinen ilman vastaanottajaa, se ei merkitse sitä, että teoksen julkisuus olisi sama kuin vastaanottajista koostuva joukko. Jos esimerkiksi tämä sama joukko lukisi jonkun toisen teoksen, kyse ei olisi enää samasta julkisuudesta, jos huomioidaan diskurssin vaihtuminen.
Warnerin väite, että on hahmotettavissa teoskohtainen julkinen diskurssi, poikkeaa jyrkästi tavasta kuinka lukijakunnat yleensä ajatellaan: valmiina kohteina, jonka intresseihin teos voi vain vastata mutta ei luoda niitä. Teos voi kuitenkin herättää intressejä, joita lukija ei ole ennalta tunnistanut.
Tilastollinen lukijatutkimus voi kartoittaa intressejä, kiinnostuksen kohteita ja toiveita, yksittäisistä teoksista irrallaan. Kaikesta vivahteikkuudestaan huolimatta tilastointi on menetelmä, joka on kehittynyt tutkimaan yleisöjä erillään diskursiivisista sisällöistä: ”It is an elaborate apparatus designed to characterize a public as social fact independent of any discursive address or circulation. (Warner, 2002, 71)
Ensimmäinen askel Warnerin julkisuusteoriassa on se, että hän pyrkii osoittamaan, kuinka julkinen on olennaisella tavalla itse-organisoituvaa diskurssia.
Tämän osoittaminen merkitsee sitä, että teoksen kokoinen julkisuus on mahdollinen; vaikka se ei koskaan ole autonominen kokonaisuus, vaan aina osittainen.
Kirjallinen teos on tekstinä oma kokonaisuutensa, mutta silloin ei vielä ole kyse julkisesta, vaan materiaalisesti organisoituneesta kielestä. Teoshan voi olla tekstinä olemassa, vaikka sitä ei ole julkaistu. Kyse on siis tekstistä diskurssina, luettuna.
Warnerin pyrkimys ei suinkaan ole yleisjulkisuuden, kirjallisen julkisuuden tai edes genrekohtaisen diskurssin sivuuttaminen. Tarkoituksena on suunnata katse toistaiseksi muualle, kuin julkisuutta tuottaviin instituutioihin, koska ne ovat osittain irronneet julkisten diskurssien sisällöistä. Tämän myötä julkisen diskurssin itse-organisoituminen on korvautunut meta-tason järjestelmillä.
Ajatus julkisen keskustelun anarkistisesta instituutiovapaudesta juontaa kauas 1950-luvulle Hannah Arendtin julkisen filosofiaan: julkinen elää jossain tilassa vain sen aikaa, kun tietty kommunikaatio kestää, toisin sanoen julkinen synnyttää itse oman ei-institutionaalisen tilansa. Arendtin luonnehtimana anarkistinen, itse-organisoituva julkisuus, elää hetken ja katoaa; se on olemassa debatin, keskustelun ja kokemusten ajan. Hänen ideaalinsa on paikalle tullut yleisö, joka muodostaa julkisen kokoontumisen. Näitä arvaamattomia, ennalta hallisemattomia kokoontumisia ei voi liikaa korostaa silloin kun vapaus ja julkinen halutaan pitää erottamattomina.
Warner jatkaa samaa ajatusta: julkinen syntyy ihmisten kesken katutiloja, mediaa ja kokoontumispaikkoja hyödyntäen, ja kuitenkaan julkinen ei ole sama kuin nuo paikat, se ei ole sama kuin henkilöt vaan tietty diskurssi joka kestää aikansa.
Käsitellessään julkista tekstiä itse-organisoituvana, Warner painottaa eräänlaista projektiota, julkinen syntyy lukijoihin suuntautumisesta: puhuttelusta jonka kohteena ei ole kukaan tietty, vaan yleisö. Sen diskurssi on suunnattu yleisölle ja itse asiassa tämä osoittaminen antaa sille olemassaolon.
”It exists by virtue of being addressed” (Warner,2002, 67).
Kirjoituksen julkisuus ei ole vain tietyssä paikassa eikä tiettynä hetkenä, siksi yleisöstä puhuminen on riittämätöntä, koska teksti ei edellytä yhteistä läsnäoloa. Julkinen ei ole vain joukko todellisia ihmisiä, jotka vastaanottavat tekstin. Keskeistä julkisessa on sen syntyminen lukijoihin suuntautumisesta, mutta kyseessä ei ole pelkkä huomion pyytäminen ennen puhetta vaan lukijoihin suuntautumisella on sanottavansa – ja sen mukaisesti teos on itse-organisoitunut olemassa olevaksi:
”It must first of all have some way of organizing itself as a body and of being addressed in discourse.” (Warner, 2002, 68)
Michael Warner: Publics and Counterpublics (2002)
