Walter Benjamin ja julkisuus

(Risto Niemi-Pynttäri)

Walter Benjamin oli harvojen tuntema, kun hän natseja paetessaan jäi jumiin Ranskan rajalle ja teki itsemurhan keväällä 1940. Riivattu epäonni oli vaivannut Benjaminia jo pitkään, ja se huipentui natsien nousuun.

Luen seuraavassa Hannah Arendtin Benjamin -esseetä  Men in dark times -teoksesta (1968) kysyen sitä, millaiset seikat vaikuttivat siihen, että hän ei saanut julkista huomiota ja arvostusta aikanaan. Arendt kuvaa Benjaminia äärimmäisen lahjakkaaksi ajattelijaksi, joka olisi saanut helpomman elämän ja julkista arvostusta, jos hänellä olisi ollut vähänkin onnea.  Toisaalta seikat, joihin Benjaminin yritykset kariutuivat,valaitsee kiinnostavasti aikansa kirjallis-filosofista kontekstia.

Itsemurhansa päivänä Benjamin oli pakolaisena rajalla, vailla kulkulupaa. Jatkuvan matkustamisen väsyttämänä hän koki olevansa jumissa. Se oli huonon onnen päivä: jos Benjamin olisi tullut rajalle päivää aikaisemmin, hän olisi päässyt eteenpäin, sama juttu jos hän olisi tullut rajalle päivää myöhemmin. Arendt kertoo myös, että morfiiniannos, jonka Benjamin otti ei ollut suuri. Kirjailijaystävä Arthur Koestler ja Benjamin olivat jakaneet morfiinivarat puoliksi – mutta Koestler ei kuollut annokseen.

Hämmästyttävän usein hänen esseensä ovat jääneet julkaisematta, koska juuri se journaali on mennyt nurin, tai editoinnissa tai palkkiossa on tullut esteitä niin että essee on jäänyt Benjaminin käsiin. Hänelle luvatut toimittajan ja editoijan tehtävät ovat rauenneet, niin että Benjamin oli itse useinkin viitannut kiusanhenkeen, huonoon onneen joka vainosi häntä. (Arendt 1968,168.)

Arendt tunsi Benjamin, ja tämä oli nimennyt Arendtin kirjallisen jäämistönsä haltijaksi yhdessä Adornon kassa. Muutamat saksalaiset filosofit tunsivat ja arvostivat Benjaminia, vaikka hän oli suurelle yleisölle tuntematon.

“And since mere reputation, however high, as it rests in the judgment of the best, is never enough for writers and artists to make a living that only fame, the testimony of a multitude which need not be astronomical in size, can guarantee… (Arendt 1968,154.)

Vaikka Benjaminia arvostettiin, hän ei missään vaiheessa saanut elantoa kirjoitustyöstään. Hän eli vaatimattomasti vaimonsa ja lapsensa kanssa pääasiassa vanhempiensa maksaman perustulon avulla.

Arendt tarkastelee Walter Benjaminia hahmona, joka ei sopinut sen ajan julkisuuteen – siis älymystön ja filosofien aikalaiskeskusteluun. Ja vaikka Benjamin nousi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen. Vaikka kuuluisuus on sosiaalinen ilmiö, Arendt ei hyväksy käsitystä, että Benjamin olisi ollut ”edellä aikaansa”. Monet merkittävät aikalaiset tunnistivat Benjaminin, mutta koska hän ei ollut julkaissut vain vähän, laajempi yleisö ei tuntenut häntä. Ja Arendt, jonka julkisuusteoriassa on erityinen asema niinkin kummalliselta kuulostavalla seikalla kuin kuolemattomalla maineella, katsoo että Benjaminin merkitys kyllä tunnistettiin jo omana aikanaan.

”Nor can it be said that it is the bitter reward of those who were ahead of their time – as though history were a race track on which some contenders run so swiftly that they simply disappear from the spectator’s range of vision. On the contrary, posthumous fame is usually preceded by the highest recognition among one’s peers.” (Arendt 1968,154.)

Benjamin oli kriitikko, joka mieluiten luki ja kommentoi tekstejä. Tällaista ajattelijaa ei tuona aikana osattu sijoittaa mihinkään, julkisen työn kannalta hänen meriittinsä vaikuttivat kummallisilta:

“… his erudition was great, but he was no scholar; his subject matter comprised texts and their interpretation, but he was no philologist; he was greatly attracted not by religion but by theology and the theological type of interpretation for which the text itself is sacred, but he was no theologian and he was not particularly interested in the Bible; he was a born writer, but his greatest ambition was to produce a work consisting entirely of quotations” (Arendt 1968, 156.)

Benjamin ei suunnitellut suurtyötä, kuten monet tuntemansa filosofit. Hän ei edennyt yliopistossa, koska sai vaikutusvaltaisia vastustajia. Hän ei ollut kirjailija vaan pikemminkin kriitikko. Benjamin unelmoi suurtyöstä joka koostuisi pääasiassa sitaateista. Tällaista henkilöstä on mahdoton luokitella ja sanoa mitä hän on:

“The point is that in society everybody must answer the question of what he is -as distinct from the question of who he is- which his role is and his function, and the answer of course can never be: I am unique” (Arendt 1968, 155).

Arendt katsoo, että Benjamin oli viimeinen – ja ehkä loistavin – man of letters. No one, of course, was prepared to subsidize him in the only “position” for which he was born, that of an homme de lettres, (Arendt,1968,180), Hän edusti sellaista lukevan kirjoittajan tyyppiä, joka katosi julkisuudesta sata vuotta aiemmin. Vaikka ensi katsannolla Benjamin näytti tyypillisestä aikansa juutalais-intellektuellilta, tarkemmin hänet tuntavalle kukaan ei voinut olla kauempana omasta ajastaan:

“His gestures and the way he held his head when listening and talking; the way he moved; his manners, but especially his style of speaking, down to his choice of words and the shape of his syntax; finally, his downright idiosyncratic tastes – all this seemed so old-fashioned,as though he had drifted out of the nineteenth century into the twentieth” (Arendt 1968,172).

Arendt katsoo, että vapaalle oppineelle kirjoittajalle ei ollut enää julkisuutta. Sellainen vaikuttaa nykyään harmittomalta, merkityksettömältä yksityisajattelijalta. Tällaisella man of letters hahmolla oli aikanaan suuri merkitys Ranskan vallankumouksessa.

Benjaminin aikoihin nämä näyttivät vain lukemiselle ja kirjoittamiselle omistautuneilta, he näyttivät omistautuneen kirjoitetulle ja painetulle sanalle, olivat kirjojen ympäröimiä ja jotka eivät joutuneet kirjoittamaan elantoa hankkiakseen. Toisin kuin modernit asiantuntijat, jotka olivat spesialisteja, eksperttejä, jotka toimivat valtion tai instituutioiden palveluksessa, Man of letters pysyttäytyy erillään instituutioista. Heidän toimeentulonsa ei perustunut työhön, heidän älyllinen asenteensa merkitsi politiikasta ja yhteiskunnasta erillään pysyttäytymistä.

Tämä älyllinen riippumattomuus institutioista mahdollisti suvereenin kirjoittamisen suhteessa aiheisiin ja käsittelytapaan. Arendt ottaa esimerkiksi ranskalaiset: Montaignen maailmallisen viisauden, Pascalin aforistisen järjen, Monterquieun poliittiset havainnot, La Rochefoudauldin viiltävät ihmisluonteen tarkkailut. Man of letters -tradition kaari eteni 1780-luvun vallankumouksellisuudesta 1800-luvulla radikaaliudeksi ja omistautumiseksi taiteelle, kirjallisuudelle ja kulttuurille. Walter Benjamin oli juuri tällainen man of letters parhaimmillaan: hänessä radikaali ajattelu ja kulttuurille omistettu elämä liittyvät yhteen. Arendt sanoo, että ikään kuin juuri katoamisensa aikana man of letters paljastaa vielä kerran potentiaalisuutensa, vain siksi koska katastrofi oli jo tapahtunut, ja se oli menettänyt materiaaliset elinmahdollisuutensa.

Man of letters, ihmiset jotka lukevat ja kirjoittavat, elävät kirjojen ympäröimänä, kirjoitetun sanan piirissä, mutta vapaasti vailla asiantuntijan velvollisuuksia. He eivät vastaa erikoistumisen ja sitä ylläpitävän tiedon muodostuksen tarpeisiin. Yhteiskunnan instituutioista erillään pysytelleet man of letters -hahmot eivät siis olleet vain vetäytyviä eskapisteja, vaan samalla erikoistumisen epäilijöitä, jotka kirjastonsa avulla pyrkivät yleiskatsaukselliseen tarkasteluun, mitä on olla tässä nykyisessä maailmassa. Esimerkiksi se taide- ja kirjallisuuskritiikki, mitä men of letters elämäntapaan kuului, edusti nykyajan tarkastelua taiteen kautta. He eivät kokeneet ohjailevansa kulttuurin kuluttajia. Arendt painottaa sitä, että tällainen hahmo kävi epäajankohtaiseksi siksi, että he kieltäytyivät asettumasta erikoistuneen kielenkäytön palvelukseen, eikä heille ollut julkista professiota mihin sijoittua. He elivät muiden kuin työtulojen avulla. (Arendt 1986,181)

“It was as though shortly before its disappearance the figure of the homme de lettres was destined to show itself once more in the fullness of its-possibilities, although–or, possibly, because- it had lost its material basis in such a catastrophic way, so that the purely intellectual passion which makes this figure so lovable might unfold in all its most telling and impressive possibilities” (Arendt 1986,181).

Benjamin ei myöskään sopinut yliopistolliseen rooliin, ja hänen väitöskirjansa kritiikistä saksalaisessa romantiikassa sekä barokin murhenäytelmää käsittelevä habilitaatiotyö, ovat nousseet arvoonsa vasta myöhemmin.

Benjaminin epäonni akatemiassa on Arendtin mukaan jäljitettävissä varsin tarkasti. Kun Hofmansthal oli lukenut tältä tuntemattomalta tekijältä hänen toimitukseensa tulleen pitkän Goethe-esseen, Homansthal oli oitis vakuuttunut kirjoittajasta: schlechthin unvergleichlich. Täysin vailla vertaa, ja siksi kuten Arendt sanoo, koska sitä ei voi ymmärtää minkään edellisen perusteella, siitä ei voi keskustella eikä sille voi syntyä vastaanottoa.( Arendt 1968, 155.)

Benjamin itse koki, että uskomaton epäonni vaivasi häntä. Arendt antaa tälle tuntemukselle painoa. Julkisuusteoriassaan Arendt katsoo, että kuuluisuuden taustalla on usein onnenpotku, siksi Fortuna oli roomalaisille keskeinen julkisuuteen auttava jumalatar. Bernjamin puolestaan puhui usein ”pienestä kiusanhengestä”, johon hän oli tutustunut jo lapsena, ja joka tekee hänen pyrkimyksensä turhiksi. (Arendt 1968, 158.)

Arendt jatkaa “kiusanhengen” analyysia ja katsoo, että Benjaminin genius – tekstien näkemyksellisyys – on kehittynyt tietyn viattomuuden suojassa, ja joka toisaalta on hänen heikkoutensa: ”But the point of the matter is that he knew very well of the mysterious interplay, the place ‘at which weakness and genius coincide,’which he so masterfully diagnosed in Proust.” (Arendt 1968, 159). Benjamin puhui myös itsestään, kun hän oli todennut Proustista, että tämä kuoli siihen samaan epäkäytännöllisyyteen, joka oli mahdollistanut hänen kirjoittamisensa.

Benjaminin julkisen läpimurron olisi pitänyt tapahtua habilitaationtyön myötä, sen piti myös taata hänen toimeentulonsa. Benjaminista tuli palkaton Privatdozent, hahmo joka muuten olisi sopinut hänelle täydellisesti, jos hän olisi saanut hieman enemmän tuloja kuin perustulon, mitä sai isältään. (Arendt, 1968,160.)

“Then one could say that Benjamin did not prepare for anything but the “profession” of a private collector and totally independent scholar, what was then called Privatgelehrter. (Arendt, 1968,175).

Benjaminin habilitaatiotyö oli aikanaan niin kummallinen, että lausunnon antajat eivät ymmärtäneet sitä. Myöhemmin tämä kuuluisaksi tullut Der Ursprung des Deutschen Trauerspiel jossa Benjamin pyrki jo työskentelytapaan, jossa tutkimus muodostaa pääasiassa sitaattien mosaiikkia. Mutta epäonni akateemisen tulevaisuuden suhteen tuli Goethe-esseen myötä, jonka poleeminen tyyli oli saanut kimmokkeensa erään professorin Goethe-kirjasta. Arendt arvelee, että Benjaminin esseeseen oli jäänyt turhaa hyökkäävyyttä, näin hän hankki syyttä suotta itselleen vihollisen. Näin siis Goethe-esseestä, joka sai arvostusta, tulikin samalla este hänen akateemiselle uralleen. (Arendt 1968, 160.)

Benjaminia ei kiinnostanut filosofinen systeemin rakentaminen, vaikka Benjaminin kirjallinen työskentely noteerattiin niinkin merkittävässä, kuin Frankfurtin koulun filosofien piirissä, filosofina häntä ei sielläkään pidetty. Theodor Adorno työskenteli hänen kanssaan, mutta tämä ei tunnustanut Benjaminia filosofiksi. Adorno katsoi, että Benjaminin ajattelusta puuttui filosofisen työskentelyn edellyttämä materialistinen dialektiikka. Tämän seurauksena Benjaminin Baudelaire-esseetä ei koskaan julkaistu Frankfurtin kriittisen koulun julkaisusarjassa.

Arendtin mukaan nimenomaan anti-dialektinen kiinnostus pieniin yksityiskohtiin oli ominaista Benjaminin ethokselle ja ajattelulle. Adorno ei ymmärtänyt tätä, vaan hylkäsi Baudelaire esseen, joka on sittemmin myös suomennettu nimellä Silmä väkijoukossa. Adorno kritisoi esseetä liian laajasta pikkuasioiden kuvaamisesta ja Benjamin koki, että hänen pyrkimyksensä jäi täysin vaille ymmärrystä.

Vaikka Frankfurtin koulukunnan piirissä Benjamin ei saanut filosofin roolia, vasemmiston intellektuellina hänen tähtensä oli nousemaisillaan. Arendt katsoo, että parasta mitä Benjaminille tuolloin tapahtui, oli ystävyys Bertoldt Brechtin kanssa.

“…  here the greatest living German poet met the most important critic of the time, a fact both were fully aware of- was the second and incomparably more important stroke of good fortune in Benjamin’s life.” (Arendt 1968,167).

Tosin sitäkin edelsi epäonni, koska Benjaminilta oli tilattu arvio Brechtin Kolmenpennin romaanista, mutta teksti jäi julkaisematta palkkiokiistan takia. Benjamin pyysi jutusta 150 Fr mutta julkaisua toimittanut Klaus Mann oli halukas maksamaan vain 100 Fr ja palautti jutun.

Varsinaiset mahdollisuudet avautuivat yhteistyössä Brechtin kanssa, vaikka Benjaminin ystävistä sekä Adorno että Gersham Scholem pitivät noiden keskustelujen seurauksia Benjaminille katastrofaalisina. Brecht vieraannutti Benjaminin Frankfurtin koulusta, kumpaakin kiinnosti materialismi, mutta ei dialektiikka – joka Benjaminin mukaan johti vain alaotsikoiden lisääntymiseen teksteissä. (Arendt, 1968, 168)

Epäonni oli tullut tutuksi Benjaminille. Jopa silloin kun hän muutti Ranskaan, vaikka ranskan kieli ja kirjallisuus olivat Saksassa menetettyjen mahdollisuuksien jälkeen Benjaminin toivo. Vaikka hänen mentaliteettinsa oli niin ranskalainen, että kaiken järjen mukaan ja hieman paremman onnen saattamana hän olisi Aredntin mukaan saavuttanut merkittävän aseman myös Ranskassa – silti älymystökään ei tunnistanut häntä (Arendt 1968,172.)

 

 

Leave a Reply

You must be logged in to post a comment.