Ylistys, gloria ja valta kuuluvat yhteen. Poliittiset uudenvuoden katsaukset ovat usein tyyliltään ylistyksiä. Vaikka ylistys on kristinuskon perua varsinaisesti se toimii vasta politiikassa. Jumalan ylistys kirkossa on hänen valtansa vahvistusta.
Myös modernina aikana vallan merkit ovat yleensä kätkössä, eivätkä ne nykyajan rituaaleissakaan ilmene kuin peitetysti. Silti rituaalit ovat usein rutiinimaiselta vaikuttavia vallan osoituksia.
Myös ylistys on muuttanut muotoaan, enää se ei toimi vain laulukuorossa, mutta halu ylistää suurimman poliittisen vallan haltijoita, halu olla osa hegemonian kokemusta on sama. Filosofisessa suverenitettiä käsittelevässä projektissaan Agamben tarkasteli kuinka hegemonia vetää puoleensa. Hän huomasi, että yleisen mielipiteen dynamiikka on sama kuin ylistyksen. Nuo sekat, jotka näyttävät olevan etäällä toisistaan yleinen mielipide ja ylistys, sisältyvät kumpikin kreikkalaiseen doxa –termiin, ja huipentuu sanassa ortodoksia, tosi usko.
Agamben kehittelee teesiään tarkastelemalla kansaa. Kansa on kokonaisuus, joka on olemassa vain julkisessa sfäärissä. Kansa syntyy julkisessa ja luo julkisuuden. (Carl Schmidt.) Tapa kuinka kansa, tai massat näkyivät kristinuskossa, olivat kirkot ja ylistysvirret, ja mielikuva siitä mitä he ylistivät esitettiin kullan loiston avulla. Demokratian aikana ylistyslaulun tilalla on toisenlainen tapa muodostaa yksiäänisyyttä, kansan ylistysääni. Nykyaikana sekä glorialla että ylistyksellä on versionsa, jotka toteutuvat mediajulkisuudessa. Glorian nykyaikainen muoto on spektaakkeli ja ylistyksen muoto on yleinen ja hegemoninen mielipide.
Demokraattiselta vaikuttava hegemonia ja yksiäänisyys oikeuttaa hallitsevan vallan. Ylistys on kuitenkin luonteeltaan autoritaarista ja olemukseltaan demokratialle vierasta. Jean-Luc Nancy puolestaan katsoo, että myös demokratian ylläpitäminen edellyttää sen ylistystä. Adoraatio-teoksessaan Nancy tekee kristinuskon dekonstruktiota jossa ylistystä ei kritisoida monoteistisena, vaan moninaisuuteen liittyvänä.
Yleisen mielipiteen kytkös teologiseen auttaa ymmärtämään massajulkisuuden dynamiikkaa, suuren ihmisjoukon ylistys auttaa ylläpitämään valtaa (äänivyöryjen dynamiikka). Vastaavasti ylistykseen osallistuva yksilö saa nauttia osallisuudestaan, liittymisestä vallan tahdon mukaiseen ylistykseen sen vakuuttamiseen.
Konsensus kuuluu tähän ylistyksen dynamiikkaan, yksimielisyyden saavuttaminen ja sen ylistys on osa demokratiaa. Agambenin sanoin se on loiston, ylistyksen ja glorian uusi muoto poliittisen systeemin keskipisfeessä eli mediassa: ”What was confirmed to the sphere of liturgy and ceremonies have become concentrated in the media” (256)
Aghamben avaa tästä näkökulmasta myös näkymän sosiaaliseen mediaan ja paljastaa osallisuuden kulttuurin kääntöpuolen. Jostain syystä sosiaalinen media, tämä jokaisen julkisuus, toimii yllättävän keskushakuisesti: se luo valtavia suosion keskittymiä. Nämä maineen talouden keskittymät muodostuvat spektaakkelin ympärille, ylistyksen muotoon on tykkääminen ja seuraaminen. Se on osallisuuden kulttuurin kääntöpuoli: tykkääjä kohoaa hieman kohti palvomaansa kohdetta, osoittaa muille kohteita, jotka ovat hänen mielestään jännittäviä tai koomisia.
Agamben hakee siis konsensuksen – eli erimielisten yhteen taipumisesta – ylistyksen piirteitä. Vaikka konsensus on kompromissi, eli luonteeltaan ekonominen ja se antaa aiheen ylistykseen. Se on ”sosiaalinen kommunikaatio, jossa konsensus puhuu ja jossa yleinen mielipide kehkeytyy ylistyksen tapaan” (258).
Giorgio Agamben: Kingdom and the Glory, for the Theological Genealogy of Economy and Government (2007)
