Se, että kävelee hiekkarannalla vaikuttaa ajattomalta, koska ihminen on tehnyt sitä kymmeniä tuhansia vuosia. Ihminen kulkee avojaloin ja jättää rantahiekkaan jalanjälkensä, jotka aallot pyyhkivät pois. Se hetki oli ja meni. Robert Richie pohtii Lure of the Beach, a Global History -teoksen johdannossa, mitä rannalla kulkeminen merkitsi niille muinaisihmisille, joiden paljas jalanjälki on kivettynyt ja ikuistunut rantaan. Näitä jälkiä on Afrikan itä -sekä länsirannalla. Entä Neanderdal -lapset, joiden jäkiä on löydetty Normandian rannikolta ?
Richie arvelee, että muinaisihmisen liikkuminen rannalla kuvaa helppokulkuisen maan ja vaikean meren, turvallisen maan ja vaarallisen meren välistä rajalla käyntiä. Me ajattelemme kovin helposti, että meren rantahiekkaan ikuistunut jalanjälki olisi joutilaan ihmisen jälki. Voihan se olla laskuveden aikaan rapuja ja simpukoita hakevan jälki.
Biitsin historia, uimarantojen historia, kertoo Richille kuitenkin modernista vapaa-ajasta, ja mahdollisuudesta matkustaa kaupungista merenrantakylpylään. Tämä historia alkaa 1600 -luvulta, kun jotkut uskoivat, että uiminen puhdistaa ihmistä myös sisäisesti. Kylmä vesi ei uidessa jää vain iholle, vaan jostain tuntemattomasta syystä se huuhtelee ihmistä myös syvemmältä. Käytännön lääkärit totesivat kylmän meriveden olevan terveellistä. Lääkärit totesivat vain, että kylmässä vedessä uiminen on terveellistä.
Tiedettiin siis, että uiminen tekee hyvää ja on terveellistä. Vahvasti sukupuolittuneet tavat tuntuvat kertovan siitä, miten pitkää matkaa on tehty takaisin luonnolliseen ihmiseen sitten 1600-luvun jälkeen. Julkisen rannalla näyttäytymisen historia näyttää vähittäiseltä vapautumiselta, toisaalta se osoittaa kuinka kropalta vaaditaan nykyään samaa katseen kestävyyttä, mitä aiemmin vaadittiin vaatteilta.
Englannissa miehet uivat mahdollisuuksien mukaan alasti, ja naiset puettiin kaapuihin, jotka yllään he kastautuivat meressä, kuten Richie kertoo olleen tapana 1730-luvulla. Naisten oli siis suojauduttava tuntemattomien miesten katseilta, vaikka toisaalta he eivät voineet mennä minnekään ilman suojelijaa. Kuitenkin miehet itse saattoivat polskia kelteisillään.
Pitkä matka takaisin luontoon, lämpimiin säihin ja joutilaisuuteen meren rannalla. Richien globaali (?) biitsien historia kertoo, että ensin joutilaat aateliset hakeutuivat rannoille uimaan, sitten keski-luokka ja työläisetkin saivat vapaa-aikaa ja tulivat biitsille oleskelemaan.
Jos tämä on totta, niin on hyvä huomata mitä meren rannalla oleminen on tehnyt ihmiselle muutaman sadan vuoden aikana. Ihminen kulkee pelkässä lannevaatteessa rannalla eikä hänen tarvitse pelätä katseita.
Robert C. Ritchie: The Lure of the Beach, A Global History, University of Califorina Press, 2021. ISBN: 9780520215955
[…] paljon, rantakuntoisella kropalla vielä enemmän, jos se on osa varakkuutta. Samalla tavoin myös ”biitsin historia” kertoo statuseroista. Mutta onko se asian […]