Monet verkossa ja näyttöpäätteellä työskentelevät ovat huomanneet, että keskittymiskyky ja muisti kärsii. Mitä minä olinkaan tekemässä, mitä tietoa hakemassa tai mistä asiasta piti kirjoittaa – havahdun useinkin harhautuneena. Hajamielisyys, joka joskus oli professorin karrikatyyri, kuuluu nyt kaikille tietotyöläisille.
Digitale demenz, (2012) neurologi Manred Spitzerin bestseller keräsi huomiota varoittamalla siitä, että internet tuhoaa aivomme. Enää emme viitsi kaivaa tietoja muististamme, katsomme googlesta. Spitzer väitti, että hakukoneet laiskistavat aivojamme koska ajatusponnistelu ei treenaa enää aivojamme. Emme paina enää syntymäpäiviä mieleemme, katsomme ne kalenterista.
Nämä huomiot ovat yleisiä. Itse asiassa saman tapaisia seikkoja jo Platon osoitti kirjoittamisesta. Se tuhoaa muistin, ihmisten ei tarvitse pitää perimätietoa mielessään. Aivot laiskistuvat, koska tieto löytyy teksteistä eikä muistista. Platon kertoi huomion tarinan muodossa: egyptiläinen Thamus kieltäytyy Teuthin lahjasta, joka on kirjoittaminen. Syyksi hän sanoo, että kirjoittaminen tuhoaa muistin, se johtaa unohdukseen sielussa.
Nykyään näyttäisi siltä, että ”ulkoa osaaminen” oli tämä muistitekniikka, joka vallitsi suullisen perimätiedon aikaan. Uskomme, että teksteihin koodattu tieto vapautti meidät mekaanisen muistamisen taakasta. Saattaa kuitenkin olla niin, oraalisen kulttuurin muistitekniikka on meiltä unohtunut niin täysin, että koemme sen turhana ”ulkoa osaamisena”. Ymmärrämme tämän ehkä paremmin pedagogian kautta, koska Platon vastusti ennen kaikkea oppikirjoja, ne olivat korvaamassa opettajan ja oppilaan välisen vuorovaikutuksen. Platon katsoi että oppi muuttuu kirjojen myötä ulkokohtaiseksi.
Digitaaliset tietovarastot näyttävät siis olevan saman kehityslinjan toisessa päässä. Muistin ulkoistaminen teksteihin tai gigitaalisiin arkistoihin vapauttavat aivomme laiskotteluun – tai muuhun työhön. Spitzer kuuluu niihin, jotka kannattavat aivojumppaa ja pähkinöitä purtavaksi. Tällainen todellisista ja akuuteista tehtävistä vieraantunut ajatusjumppa voidaan nähdä sijaistoimintana, joka suurentaa eroa ajattelun ja ulkoiseen muistiin kadonneiden tärkeiden asioitten välillä.
Spitzerin skenariossa digitaalinen dementia uhkaa erityisesti nuoria, joiden aivojumppa uhkaa jäädä vähäiseksi. N Katherine Heyles hahmottaa saman ongelman täysin eri tavalla: dementiasta ei ole kyse, vaan uudenlaisesta kognitiivisesta työskentelystä. Hyper and Deep Attention: Generational Divide in Kognitive modes (2007) artikkelissa hän katsoo, että syvä keskittyminen on käymässä liian vaikeaksi. Online-toiminta suosii hyperaktiivisuutta, jossa aivot ovat ikään kuin eri jumpassa, kuin mitä Spitzer tarkoitti. Nuoret eivät laiskottele, mutta syvän keskittymisen oppiminen jää helposti vain koulutettujen taidoksi. Tämä puolestaan merkitsee pääsyä olennaiseen kulttuuriseen muistiin. Yksinkertaisesti: keskittyneen lukemisen taitoa on syytä treenata ja harrastaa ajatusponnistelua sen myötä.
ks artikkelini “Digitaalinen dementia ja kirjoittaminen”
