Tilan poetiikassaan Gaston Bachelard antautui kuvittelemaan hyviä tiloja, ihmisten pesimispaikkoja, asumuksia, joissa sisäiset mielentilat ja ulkoiset paikat yhdistyvät. Ne yhdistyivät monin, ihmeellisin, ja inspiroivin tavoin. Myös suomalaiset lukijat olivat vaikuttuneita siitä, miten Tilan poetiikka (2003) vei lukijansa mökkeihin, kellareihin, vinteille, nurkkauksiin tai luonnon paikkoihin.
Samalla Bachelardin filosofista metodia – aktiivisen mielikuvituksen työtä – pidettiin romanttisena ja nostalgisena, ei uutta luovana, eikä todellisena tutkimuksena. Bachelardin tieteenfilosofia jäi noteeraamatta, koska ajan ja elollisen sekä elottoman materian epistemologiat olivat täysin toisilla alueilla. Niissä ei ollut mitään nostalgista.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun toinen Bachelard-suomennos Vesi ja Unet ilmestyi, tuli myös syy oikaista näkemystä. Teoksensa johdannossa hän antoi ainekset tunnistaa hänen erityislaatuinen materialisminsa, psyykkinen materialismi.
Myös Tilan poetiikassa niin keskeistä asumispaikkojen kuvittelua voidaan ymmärtää nimenomaan materiaalisen mielikuvituksen alueena. Sisustaminen on kuvittelun, suunnittelun, käsien, silmien ja viimekädessä tilan luomista koko ruumiilla. Asunnoista tulee ruumiin laajentumia, kotiloita. Vanhuksista voi havaita, kuinka he ovat sulautuneet koteihinsa. Bachelardin esimerkki oli Notre Damen kellonsoittaja, rujo kyttyräselkäinen mies on tuomiokirkon ruumiillistuma tuossa Viktor Hugon romaanissa. ”Hän oli saanut sen muodon niin kuin näkinkenkä kotelonsa muodon, hän oli kasvanut siihen kiinni kuin kilpikonna kuoreensa.” Materiaalinen mielikuvitus löytää kirkosta pimeyttä ja kylmyyttä, rujoja lymypaikkoja ja Quasimondon hahmo on niitten ruumiillistuma (Bachelard, Tilan poetiikka s.220).
***
Bachelard aloitti materiaalisuuden tarkastelunsa psykoanalyysista käsin. The Psychoanalysis of Fire (1938) viittasi jo nimessään aineen ja alitajuisen suhteisiin. Mutta jo seuraavassa teoksessa eksplisiittinen viittaus psykoanalyysiin jää pois, Vesi ja Unet (1942) käsittelee yhä materian ja alitajuisen suhdetta, mutta tietoisena kuvitteluna. Ésipuheessaan hän ilmoittaa tutkivansa ”materiaalista mielikuvitusta”. Tällä hän tarkoittaa mielikuvitusta, joka ei ole kuvia luovaa eikä kuvin havaittavaa muotojen mielikuvitusta, vaan epäsuoraan tunnistettavaa. Visuaalisen kuvan sijaan nousee materiaalisuus, johon osallistutaan pikemminkin kuin tarkkaillaan.
Tällä materiaan osallistumisella Bachelard tarkoittaa mimeettistä, ruumiillista ja samalla kuvittelevaa osallistumista. Tässä materiaalien kanssa toimimisessa saattaa olla yhteytensä taiteelle ominaiseen työskentelyyn ja materiaalin tunnun esiin tuomiseen. Taiteessa materia tunnetaan työskentelyn kautta, käsillä olevana aineksena, jonka vastus sekä ilmaisumahdollisuudet tunnistetaan. Bachelard viittaa tämän kaltaiseen materiaalisuuden tuntuun, mutta liittää sen silti mielikuvitukseen eikä konkreettiseen tekemiseen. Välineenä eivät ole kädet vaan poeettinen ajattelu, jossa kuvitteleva havaitseminen ja materia rinnastuvat. Hän käyttää siitä termiä ”poetic reverie”, valveilla olevaa työskentelyä kuvitellen. Kuten Rizo-Patron tiivistää:
“ a waking/working reverie (rêverie ouvrante/oeuvrante) which, unlike daydream, leads to increments of consciousness and a sharpening of insight through its focus on emerging variations in wonder-filled images capable of tempering the psyche and revealing unforeseen value (Rizo-Patron, 107).
Bachelardin filosofinen työskentely jatkuu 50-luvulla epistemologian piirissä, tutkimusta “edistäen”, tämän ohessa kulkee poeettinen linja jonka voi hahmottaa “regressiivisyydelle” myöntyväksi. Takaisin kätkeytyneeseen, materiaaliseen perustaan, regressus ad uterum.
***
Bachelard sanoi Vesi ja unet -teoksensa johdannossa tutkivansa ”materiaalista mielikuvitusta”, seikkoja, joita nykyään voi lähestyä uusmateriaalisuuden kannalta. Kun Bachelard kehitteli psyykkistä materialismiaan, hän katsoi, että kuvitelmamme mukailevat luontoa ja aineellista perustaa. Materiaalisuus on mukana kuvittelussamme, mutta harvemmin kuvauksen kohteena, kuin elementtinä, jonka vallassa ollaan.
Vesi ja unet ei rakennu enää luonnosta löydetyille asumisfantasioille; veden elementti ei ole asuttava. Mutta ihmisellä, ympäristössään kehittyneenä olentona, on kehomuistiin ja mieleen painuneina ympäristön materiaalisuudet. Jopa vesien syvyydet ovat potentiaalisesti ruumiissamme, tiloina, joihin voimme mukautua.
Aineellinen ympäristö esiintyy kuvitelmien tasolla aina potentiaalisessa muodossaan, tätä Bachelard pyrkii oikeuttamaan tutkimuksissaan. Ympäristön rationaalinen havainnointi on toki tarpeen, mutta oikeutettua pitäisi olla myös poeettinen ympäristön kanssa kuvitteleminen. Tosin omassa filosofin työssään Bachelard pitää tieteelliset ja poeettiset menetelmät erillisinä. Alun perin tieteenfilosofina aloittanut Bachelard alkoi siis 30-luvun lopulla jakautua kahtia – tieteelliset ja poeettiset tutkimukset kulkivat erillään, eikä hän jostain syystä halunnut yhdistää niitä.
Aineellisen ympäristön dokumentointi ja raportointi on vain yksi metodi. Ja Bachelardin mukaan varsinkin luonnon ja materiaalisuuden tutkiminen tarvitsevat niitä lähestymistapoja, joissa psyyke ja materiaalinen rinnastuvat.
Nämä tulevat mahdollisiksi taiteellisessa tutkimuksessa, jos muodon ja kuvan sijaan kuvittelu antautuu materiaalisten elementtien vietäväksi.
Materiaalisuus ei määritelmällisesti ole muotoa, vaan pikemminkin muodoton, ja tarkemmin ottaen monimuotoinen elementti, joka voi ottaa eri muotoja. Bachelard ei siis ole kuvan filosofi, hän ei sitoudu visuaalisen piiriin vaikka mielikuvat ovatkin keskeisiä hänen mielikuvituksen teoriassaan. Materiaalinen mielikuvitus poikkeaa visuaalisia muotoja luovasta kuvittelusta. Hän etenee kuvien kautta johonkin perustavampaan, siihen elementtiin, mikä muodostaa tuota visuaalisuutta. Bachelard kirjoittaa vettä pohtiessaan:
”Osoittaakseni, miten materialisoiva mielikuvitus toimii, aloitan kuvista jotka materialisoituvat huonosti: käyn läpi pinnallisia kuvia, jotka temppuilevat elementin pinnalla antamatta mielikuvitukselle aikaa työstää sen materiaa” (Vesi ja unet, 20).
Tässä on tarpeen huomata vain huonosti materialisoituvien kuvien ”pinnallisuus”, joka liittyy pintaan ja välkkeeseen. Näin siis kuva illuusiona ja todellisena saa Bachelardilta tulkinnan, jonka mukaan todellista on materiaalisuus jonka voi tuntea vain työstämällä sitä.
Valitettavasti Tarja Roinilan esipuhe Tilan poetiikkaan ohjaa lukijaa pääasiassa kuvien ajatteluun, ja vieläpä tavalla, jossa materiaalisen elementin läsnäolon ei tunnisteta.
Taiteellisen tutkimuksen tekijät jakautuvat nykyään kahtia, taiteilijat tukkivat usein poeettisen lähteensä ja tyytyvät tekemään usein heikkotasoista tiedettä. Tiedediskurssin uusi eettisyys puolestaan kurkottaa sinne missä taide on jo.
Poeettisen havainnoinnin menetelmiä kehitetään myös tiedediskurssiin sopiviksi. Poetic research syntyi sosiaalitieteiden piirissä, hoitoalalla. Taiteen ja kirjoittamisen tutkijalle tuo poetiikka vaikuttaa vielä jokseenkin kömpelöltä, mutta sen avut ovatkin toisaalla. Siinä yhdistetään tutkimukseen terapeuttisia pyrkimyksiä ja kanssatutkimusta. Poeettisin keinoin ja kanssatutkimuksen myötä rakentuvat potentiaalisuudet pyitään saamaan mukaan tutkimukseen. Sen sijaan, että kehiteltäisiin malleja ja tutkimuspohjaisia sovelluksia, poeettinen metodi etenee tavallisen ideoinnin taakse ja perehtyy yhdessä tutkittavien kanssa siihen potentiaaliseen mitä empiirinen havainnointi ei tunnista.
Bachelardin poeettiset tutkimukset mielikuvituksen materiaalisuudesta suuntautuivat luontoon. Hän jäsensi työnsä elementteihin – tuli, ilma, maa ja vesi. Tämä esi-luonnontieteellinen erottelu sai hänen poeettisen tutkimuksensa vaikuttamaan entistä epätieteellisemmältä. Hyväksyttyä, mutta vähän tunnettua oli Bachelardin tutkimustyö epistemologian parissa. Samalla hänen poeettinen projektina tuli maailmankuuluksi, sitä pidettiin mukavana luettavana, filosofisena kirjallisuutena, jossa on viihdyttävä ja nostalginen sävy.
***
Bachelardin uudelleen arviota on tapahtunut koko ajan, olennaisena siltana fenomenologian suuntaan on toiminut kollegan ja yhteistyökumppanin, Maurice-Merleau Pontyn fenomenologia. Sen kautta Bachelardia on liitetty ennen kaikkea luovan fenomenologian piiriin.
Deleuze on viitannut arvostavasti Bachelardin yritykseen ajatella materiaalisuutta rytminä. Esseessään Baconin maalauksesta Deleuze tukeutuu osin Bachelardiin: Paavin muotokuvassa hajoaa muoto ja kasvoista tulee voimien kenttä.
Bachelardin materiaalinen mielikuvitus on tunnetusti hyvin esillä arkkitehtuurin filosofiassa, varsinkin Juhani Pallasmaan myötä. Vaikka mielikuvituksen tutkimuksessa nykyinen kulttuuripsykologia käsittelee paljolti samantapaisia haaveilun ja päiväunien yliyksilöllisiä kuvioita, niiden elementti on mediasfääri – ja yhteys materiaaliseen mielikuvitukseen jää heikoksi.
Toisaalta ympäristöfilosofiassa, Bachelardin luonnon elementtien tarkastelusta on löydetty jotain kiinnostavaa, tosin luonnon ja kuvittelukyvyn rinnastamista on pidetty turhana. Näin onkin, jos luonto ajatellaan ihmisestä erilliseksi, koskemattomaksi ja tyystin vieraaksi. Asetelma muuttuu ympäristöpsykologian kautta. Mutta jos emme rajaudu vain liikunnan ja virkistyskäytön termeihin, löydämme Bachelardilta vahvempaa argumenttia siihen, miksi mieli ja mielikuvitus luontoa seuratessaan eriysen emansipatorinen. Millä tavalla luonto on vapauttava ihmisen? Se liittyy rentoutumiseen, regressioon, perustan kokemiseen ja haaveiden kautta kuvittelukykyyn ja emansipaation.
Elementeille perustuvaa ympäristöfilosofiaa on hahmottanut mm. David Macauley “Elemental philosophy: Earth, air, fire and water as elemental ideas” (2010).
Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, nemo 2003.
Gaston Bachelard: Vesi ja unet, suom. Jan Blomstedt, ntamo 2015.
Eileen Rizo-Patron (ed by.) Adventures in Phenomenology, Gaston Bachelard. Suny Press, 2017.
