Gloria, mielenrauha ja valta (Agamben)

En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä etsin taivaan valoa…  ja mieltä jaloa ….
jumalan sanan valoa ….niin köyhän niin kuin rikkaankin …  jos sieluin kirkastuu…

Avainsanat tuossa Sylvian joululaulussa asettavat vastakkain ulkoisen ja sisäisen kirkkauden.  Tuon laulun ydinsanoista koostuu kuitenkin kokonaisuus ja sommitelma sille mistä asiassa on kyse, kun tarkastellaan hieman perusteellisemmin  teologiaa, taloutta ja ihmismieltä.

Jos sisäinen jalous on ulkoisia jalokiviä tärkeämpää, niin miksi sisäisen loiston ilmaisemiseksi tarvitaan ulkoisen loiston symboleita?  Keskiaikainen teologia on pohtinut tätä vakavammin kuin nykyaikana tehdään.  Keskiajan teologiassa vastausta haettiin mm. arvoituksellisesta lauseesta:

 ”Isä kirkastaa pojan ja poika kirkastaa isän” (Joh:17).

Kuinka ajatella pyhää kolmiyhteistä kirkastusta, gloriaa? Keskiaikana Jumalan gloria viittasi absoluuttiseen olemiseen. Vastaus oli tarkka ja suhteellisen yksimielinen: gloria on Jumalaa pelkkänä olemisena – siinä on kaikki hyvä, tosi ja kaunis. Eikä siihen voi tuoda mitään lisää.

Niinpä kysymyksen käänteinen osa: ”poika kirkastaa isän” antoi aihetta spekulaatioille. Miten tuo kahden välillä oleva kolmas, Pyhä Henki kirkastaa sitä, mikä ei mitään kirkastusta tarvitse? Mikä on Marian osuus neitseellisessä syntymässä?

Agambenin mukaan tuohon lauseeseen kätkeytyy viisaus, jonka tutkiminen pohjia myöten paljastaa kristinuskon itsensä kannalta dynamiikan, jonka se mieluummin kätkisi. Lauseessa puhutaan kirkastamisesta, siis kiitoksesta ja ylistyksestä, joka pitää gloriaa tyhjän kohdan yllä.

Agamben, joka paneutuu maallistuneen nykyajan pohjalla vaikuttavaan kristilliseen hapatukseen, katsoo että uskonnon eräs tehtävä on ollut pitää sisäinen ja ulkoinen gloria erillään. Samalla tavalla kuin uskonto on kasvattanut kuilua pyhien ja syntisten välillä, myös kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on kasvanut. Vaikka nykyisellä taloudella ei ole toistaiseksi suoraa pääsyä sisäisiin rikkauksiin, se on kuitenkin luvassa. Ja sama prosessi kasvattaa entisestään rikkaiden ja köyhien kuilua.

Loiston, glorian ja luksuksen säteily vallan keskipisteessä on helppo nähdä illuusiottomasti siten, että vallan pitäjät luovat glooriaa herättääkseen primitiivistä ihailua ja palvontaa.  Mutta silloin suljetaan silmät glorialta, ja uskotaan että valta voitaisiin paljastaa valtana.  Mutta jo Foucaultin jälkeen pitäisi olla selvää se, että valta läpäisee kaiken sillä tavalla, että se ei ole vain ulkoista vaan koskee kaikkea mitä ihailemme, arvostamme ja joka ylevöittää mielemme.

Potentia ja kyvkkyyden tunne liittyy omaan valtaan. Suomenkielinen valtaan viittaava sanaperhe mahti, mahtavuus, mahtailu ilmentävät potentiaalisuutta,  mahti on jotain mitä  voisi jos haluaisi.  Mahdilla uhkaaminen voi kääntyä leppoisaksi ”mahtaisko sentään” tuumailuksi ja  mielihyväksi joka syntyy siitä, että potentia jäteteään käyttämättä.  ”Rather not” sanoi Bartleby -romaanihenkilö, ja riemastutti kaikki potentiaalisuutta pohtineet filosofit.

On selvää, että loiston ja gloorian luonne ei paljastu kateuden kautta, se vain korostaa kriitikon osattomuutta eikä edes pidä paikkaansa.  Mielen kohoamisen kokemuksilla ei ole suoraa yhteyttä rikastumisen kohottavaan vaikutukseen. Mutta keskiaikana, kun ihminen hakeutui kirkkoon, sen kohoavien pylväikköjen keskelle, harmonisten laulujen tuomaan tilaan, hän saattoi unohtaa köyhyytensä ja vapautua hetkeksi elämänsä surkeudesta.

Kun nyt kuuntelen keskiaikaisia kirkkolauluja, hymnejä, Jumalalle suunnattuja ylistyksiä, ymmärrän näitä ääniä, jotka saavat kuulijan liittymään riemulla ”kaikkivaltiaan” tahdon alaisuuteen.  Ulkopuolisen kriittinen asenne valtaa kohtaan on kadonnut, kadonnut on myös itsekritiikki: en koe olevani mukana vain vahvistamassa ”kaikkivaltiasta” päinvastoin, olen osallisena jostain suuremmasta.

Magia on kuitenkin kadonnut, voin kuunnella tätä kaikkea ilman Jumalaa, paeta teknologista toistohälyä kirkkoakustiikan pariin toki sen digitaaliseen simulaatioon.  Kaikki se, minkä koen uskonnollisten kulttuurien parhaaksi anniksi – varsinkin meditaation, hiljentymisen ja pysähtymisen taidot – ovat mukana siinä, miten Agamben ajattelee uskonnollista glooriaa. Sen myötä on selvää, se että vaikka valta ja potentia säteilee loistona ja glooriana, kyse ei ole vain maallisten tai uskonnollisten vallanpitäjien sumutuksesta.

Toisin sanoen jo keskiaikana tiedettiin, että kristinopin ajattelutapa muokkaa ihmistä sisältä käsin jumalan valtakuntaan sopivaksi. Sitä ei nähty manipulointina, vaan pelastumisena. Halu tulla sellaiseksi, että on lopulta Jumalan kaupunkiin valittujen joukossa. Näin siis Kristus oli mielen kyky, joka täällä ajallisessa kognitiossa avasi mahdollisuuden siihen kummalliseen ja käsittämättömään kristinuskon ydinsalaisuuteen, joka on ”ikuinen elämä”.   Sielun kulku, edetessään kohti ymmärrystä, valoa ja minuuden katoamista sekä liittymistä Jumalaan.

Toisaalta en usko siihen kristillisperäiseen käsitykseen, että sisäinen suuruus olisi ulkoisen suuruuden vastakohta. Vaikka henkinen rikkaus ja aineellinen ahneus ovat eri suuntaan vetäviä voimia, ne eivät ole sellaisia vastakohtia kuten ne usein esitetään. Päinvastoin: henkisen pyhittäminen ja erottaminen aineellisesta oikeuttaa alemman tason ahneuden.

Ulkoinen loisto ja rikkaus ei ole mitään sisäiseen kauneuteen  ja loistoon verrattuna, mutta silti keskiaikaisen ihmisen täytyi kuvitella sisäinen valtakunta kullan ja purppuran avulla. Nykyään, kun meditoinnin ja pitkien rukousten kognitiivisesti hyvää tekevä vaikutus on noussut keskeiseksi, voi siis ajatella, että paras vertaus taivasten valtakunnasta on sen seesteinen rauha, muuntunut aivotoiminnan tila.

Jouluisin herää eloon eräs vanhimmista ja suorimmista Jumalan hallintovallan ylistyksistä on Gloria excelsis -hymni.  Herra -sana on latinaksi laulettuna despotes. Saksaksi laulettuna valta ja herruus vielä korostuvat loistoon ja suloisuuteen viittaavan Herrlichkeit sanan myötä:

Sinua, Jumala me ylistämme,
sinua Herra, me kunnioitamme,
Sinua, ikuista isää
kumartaa koko maailma.
Sinulle kaikki enkelit,
sinulle kaikki taivaat ja kaikki vallat,
sinulle kerubit ja serafit
laulavat lakkaamatta…

Keskiajan teologisesta tutkimuksesta voi lukea, kuinka Kristus asettui uskovaisen ihmisen ajatteluun. Ihminen todella koki, että hänessä on kipinä Kristukselta. Ja tämä vahvistuu vähitellen kognitiiviseksi kokonaisuudeksi ihmisen mielessä. Syntiset ajatukset menettävät voimaansa, vaikka niitä vastaan on jatkuvasti kamppailtava.

Itse asiassa uskonnollinen mieli on mentaalisesti hyvin aktiivinen, se ponnistelee muuttuakseen pyhän kolminaisuuden dynamiikan mukaiseksi. Sen tarpeisiin Isä, Poika ja Pyhä Henki muodostavat ontologisen apparaatin, jonka pohjalta Luojan jälkiä löytyy jatkuvasti tulkittavaksi.  Tämän vuoksi kaikki inhimilliset mielikuvat ovat sisimmältä olemukseltaan kolminaisia. Sen ansiosta ihminen voi tietää, eli tuntea Jumalan teot maan päällä.

Keskiaikana luonnon tulkitsijat löysivät Luojan käsialaa kaikkialta, modernina aikana Jumalaa ei tarvita, mutta käsiala riittää. Sen lukeminen jatkuu ja vahvistuu. Genetiikka ja digitalisaatio ovat kumpikin tahoillaan löytäneet, ja luoneet kaiken luonnon lukevaa koodia. Nyt kun niiden onnistunut yhdistäminen on käsillä, tulee tapahtumaan se täydellinen luonnon haltuunotto, josta Raamatussa vasta uneksuttiin.

Ihmisen mentaalin toiminnan kohdalla sama muokkaaminen ja sielun koodaaminen, perustuu merkitysrakenteiden muuttamiseen tavalla jota kutsuttiin sielun pelastamiseksi. Samalla hyvän tekeminen toiselle ihmiselle yhdistyi myös pelastamiseen. Näin siis kaikki ihmiselle hyvät asiat säilytettiin ja niitä kehitettiin, mutta samalla ne koodattiin kristinuskon mukaisiksi.

Keskiaikaisessa hengellisessä elämässä kolmiyhteys oli siis siunatun mielen taito; usko, toivo ja rakkaus. Augustinus katsoi, että muistava ja suunnitteleva sekä hyvä mieli toimii juuri näin. Kolmiyhteys takasi dynamiikan, jonka mukaan ihmisen mieli yltää todelliseen ja hyvään.  Samalla tämä hyvä ja oikea oli kaikkivaltiaaseen, absoluuttiseen valtaan mukautumista: ”Olemme Jumalan kaltaisia vain sen verran kuin osaamme ajatella häntä” Augustinus.

Näin myös rukous on meditatiivista toimintaa, joka ravitsee ihmismieltä, ja pitää samalla yllä Jumalan valtakuntaa. Kuoleman hetkellä, kun tapahtuu ikuisuuteen syntyminen, silta jota rukoukset ylläpitävät, mahdollistavat tuon siirtymän. Rukoukseen on näin rakennettu toivon silta, jota pitkin siirtyä ikuisuuteen.

Agamben, jonka filosofiaa perustavia termejä ovat pelkkä elämä (bios) sekä toimettomuus (inoperative) katsoo ilman muuta, että kristinuskon ytimessä olevaa ikuisen elämän -käsitettä ei tule jättää vain teologeille. Hänen lähtökohtansa on, että pelkkä elämä ei ole pyhää eikä epäpyhää, vaan tuo erottelu itsessään on haitallista. Samalla tavalla ikuisuus-puhe liittää Agambenin mukaan itseensä hyviä asioita kuten rauhan, meditoivan rukouksen, sabatin ja toimettoman sunnuntain.  Ikuisuus -puhe vie kuitenkin nämä hyvät asiat valtakunnalliselle tasolle, Jumalan kaupunkia vahvistamaan. Kun kiitos ja ylistys puhkeaa lauluksi ja harmonioita tuottaviksi soinnuiksi, samaa mentaalisti hoitavaan prosessiin yhdistetään jo hallitsevan vallan vahvistaminen.

Giorgio Agamben: Kingdom and the Glory, for the Theological Genealogy of Economy and Government (2007)