Arendt tarkastelee G.E. Lessingiä.
History knows many periods of dark times in which the public realm has been obscured … Those who have lived in such times and been formed by them have probably always been inclined to despise the world and the public realm, to ignore them as far as possible.. (Arendt 1968, 11)
Eksistentialismi oli se diskurssi, minkä kautta intellektuellien julkista puhetta Arendtin 60-luvun kirjassa tarkasteltiin. Arendt, jonka julkisuusteoria perustui vapauden käsitteelle, jättää kuitenkin huonon julkisuuden käsittelemättä. Men in the Dark Times –esseekokoelmassa (1968) hän viittaa vain Sartren ”bad faith”, käsitteeseen ja mainitsee että olennainen asiasta on sanuttu La Nausee romaanissa. Saksasta hän käyttää vain Heideggerin lausetta ”julkisuuden valo hämärtää kaiken”, ja toteaa sen sarkastiseksi. Näin ehkä siksi, että Arendtin teoksessa synkkien aikojen valo saksalaisessa eksistentialismissa ei ole vaikeasti puhunut Heidegger, vaan Karl Jaspers, joka pyrki yleistajuiseen julkiseen puheeseen.
Arendtin esseet käsittelevät filosofeja ja kirjailijoita julkisen ajattelun näkökulmasta, hän nostaa esille hahmoja, jotka synkkinä aikoina ovat sekä toimineet aikansa julkisina todistajina, että tietyn julkisuusideaalin edistäjinä.
Kaksi ensimmäistä esseetä, sekä Lessingistä että Rosa Luxemburgista kuuluvat siihen mitä Arendt kutsuu saksalaisen intellektualismin poliittiseksi tilaksi. G.E. Lessingin kohdalla on kyse 1790 –luvun valistuksesta, ja siitä millä tavalla vapaus, veljeys ja tasa-arvo liittyvät julkisen keskustelun humaaniin perustaan.
Arendt käsittelee julkisen ajattelun kaksinaisuutta: järjen käytön tulee olla julkista ja kuuluu samanaikaisesti common sensen sekä hengen piiriin. Arendtin skenariossa humanisti, opiskelun myötä sivistynyt ihminen, voi edistää julkisen maailman vapautta ja humaaniutta. Humanisti, hengentieteilijä, luo tietoon perustuvaa julkisen vapauden aluetta. Tämä poikkeaa lainalaisuuksia tutkivista objektiivisista tieteistä. Tutkiva humanisti voi olla kosketuksissa tietoon ja totuuteen, joka ei perustu objektiivisuuteen, vaan esimerkiksi taiteista ja kirjallisuudesta tavattaviin inhimillisen vapauden monumentteihin.
Tämän tiedon alue ei ole laboratorio, vaan nimenomaan julkinen maailma, ja jokin, ”mikä voi olla erityisen totta ja paikkansa pitävää, ilman että se olisi objektiivista”. Roomalaista humanitas –ajatusta tulkiten Arendt pyrkii osoittamaan, millä tavalla humanistiset hengentieteet tutkivat ja samalla luovat kulttuurina tunnettua julkisen inhimillisyyden piiriä.
Arendt osoittaa, kuinka humanistiset hengentieteet tutkivat ja samalla luovat kulttuurina tunnettua julkisen inhimillisyyden piiriä.
Truth itself is communicative, it disappears and cannot be conceived outside communication; within the “existential’ realm, truth and communication are the same. “Truth is what binds us together.” (Arendt 1968, 25).
Arendtin väite, että totuus ja kommunikaatio liittyvät yhteen tulee ymmärrettäväksi, kun se liitetään siihen miten Aristoteles määritteli ihmisen: animal rationale. Ihminen on olemukseltaan järjestä osallinen olento, ja sen myötä totuus on se mikä vetoaa ymmärrykseemme ja yhdistää meitä.
Lessingin hahmoon viitaten Arendt tuo, esiin näkemyksen siitä, millä tavalla genius on nimenomaan julkiseseti esiin tuleva, ja julkisuutta edellyttävä nerokkuus.
In our century even genius has been able to develop only in conflict with the world and the public realm, although it naturally finds, as it always has done, its own peculiar concord with its audience (Arendt 1968, 4).
Näin ymmärretty genius viittaa siihen, kuinka ihminen voi ylittää itsensä julkisessa toiminnassa, ja päivastoin: nerous on vain julkista, niin että ihminen itse on siitä tuskin edes tietoinen. Näkemyksensä vakuudeksi Arent viittaa Aristoteleen arvoitukselliseen puheeseen daimonista, ihmisen parhaana puolena, ja siihen että daimon on sellainen jonka kaikki muut paitsi ihminen itse pystyy näkemään. Siksi daimon ei Arendtin mukaan ole ihmisen sisäinen ääni, vaan hänen julkinen mahdollisuutensa, parempi minänsä, jota hänen tulee kuunnella.
Ranskan vallankumouksen periaatteena ollut veljeys ja ystävyys on Lessingin mukaan luonteeltaan valikoivaa kun taas inhimillisyyden tulee olla tasaveroisesti kaikkia koskevaa. Ystävyteen liittyy sellaisia lojaalisuuden muotoja, jotka olisivat liian puolueellisia julkisessa toiminnassa. Sen sijaan kaikki rotuun ja sukupuoleen tai asemaan liittyvät pyrkimykset kieltää kahden ihmisen välinen ystävyys on vastoin inhimillisyyden periaatetta:
Any doctrine that in principle barred the possibility of friendship between two human beings would have been rejected by his untrammeled and unerring conscience (Arendt, 29).
Arendtin kiinnostuksen kohteena tässä on julkinen ystävyys, joka tavoittelee jotain yksityishenkilöiden välisestä ystävyydestä eroavaa. ”Hädässä ystävä tunnetaan” lausahdus viittaa yksityiselämään ja ystävän tukeen sillä alueella, julkisesta ystävyydestä kiinnostuneen Arendtin huomio kiinnittyy päinvastaiseen ilmiöön antiikin Kreikassa:
As is well known, the ancients thought friends indispensable to human life, indeed that a life without friends was not really worth living. In holding this view they gave little consideration to the idea that we need the help of friends in misfortune; on the contrary, they rather thought that there can be no happiness or good fortune for anyone unless a friend shares in the joy of it. (Arendt, 26.)
Hannah Arendt: Men in Dark Times (1968), ks yleinen johdanto aiheeseen.
Sisältää seuraavat filosofien, intellektuellien ja kirjailijoiden henkilökuvat 1) Lessing, 2) Rosa Luxemburg 3) Paavi Angelus D Roncalli 4) Karl Jaspers 5) Isaac Diensen (Karen Blixen) 6) Herman Broch 7) Walter Benjamin 8) Bertoldt Brecht 9) Waldemar Gurian 10) Randall Jarrell.
