Eurooppalaisilla ikimetsillä ja Grimmin kokoamilla saduilla on taustanaan yhteinen metsäkulttuuri. Aikana, jolloin metsäalueet olivat äärettömiä ja puut hitaita kaataa, kokemus metsästä oli jotain muuta kuin mitään hyödynnettävissä olevaa. Metsään eksyminen on muinainen kokemus, se aktivoituu kun me eksymme. Siksi, on olemassa kokemuksia joihin metsäomistajalla ei ole pääsyä, paitsi silloin kun hän tajuaa metsästään se, mitä ei koskaan voi omistaa.
”Ikimetsien laajuus, jyrkät vuodenaikojen vaihtelut, se että kauas ei voi nähdä, metsän lajirunsaus, niitten salaiset lahjat ja menetykset, tieto siitä että niitten läpi on kuljettava ennen kuin voi saavuttaa mitään. Kaikki ne ovat luoneet ne tutut satujen teemat. Siellä on salaisuuksia, kätkössä olevat minuudet, loistavat hahmot; siellä ovat muutosten rytmit kuten vuodenaikojen vaihtelu; siellä ovat luonnehahmot niin ihmisinä kuin eläiminä, ne joiden apu on joko ansaittava tai tultava hylätyksi; ja siellä on – aina uudestaan – matka tai etsintäretki, joka johtaa ensin tietoon ja sitten onneen. Metsä on saduissa paikka, jossa ihminen punnitaan, se on sekä vaarallinen että houkuttava. Se, joka tulee toimeen metsässä, selviää sen kauhuista, käyttää sen antamaa apua ja hankkii siltä tukea, sen myötä voi elää onnellisena loppuun asti.” (Sara Maitland: From the Forest, a search of the hidden roots of our Fairy Tales, 2013, 12)
Metsillä ei ollut arvoa, ja siksi niillä oli erittäin suuri mutta vain aavistettu arvo. Maitlandin esseeteoksen lähtökohtana on se, että tietämättömyys metsiin liittyvästä alitajuisesta mielikuvastosta on merkinnyt kulttuurisen diversiteetin köyhtymistä.
Ajatus ”satumetsästä” tuntuu olevan sen naiivi ääripää, mikä osaltaan jo kuvaa satujen varsinaisten ikimetsämielikuvien katoamisesta. Maitland ei haluaisi käyttää ”Fairy Tale” sanaparia ollenkaan, saksan ”Märchen” on konnotaatioiltaan oikeampi, grimmiläinen satu mieluummin kuin keijukaisten satumetsä.
Satumetsä on mielikuvana yhtä onneton kuin sen toinen ääripää – nuori kasvatusmetsikkö. Siis alue, joka on köyhä ja yksipuolinen; paikka joka ei ansaitse metsän nimeä enää sen diversiteetin hävitystyön jälkeen. Kun parisataa vuotta kehittynyt metsäpohja runnotaan niin, että sienirihmastot kuolevat, vain pulkkosienet ja muut raskasmetallien aktivoimat lajit kasvaessa siellä, on hävietty enemmän kuin tiedetäänkään. Kato tapahtuu samanaikaisesti sekä mielessä että metsässä.
Sadut, joilla on yhteytensä kulttuurien syntyyn sisältävät vedettömille hiekkaerämaille, vihreille tasangoille, vuoristoille ja metsille ominaisia kognitiivisia rakenteita. Metsäajattelu sulautui viljelykulttuuriin, Ihminen raivasi peltotilaa metsiltä, niin että vain pohjoisin osa Euroopasta oli hyödyttömän metsän vallassa 1800-luvun loppuun.
Grimmin saduissa ikimetsät olivat jo vetäytymässä, ja saduissa tämä vetäytyvä näyttää vielä suuruutensa. Kun metsien kaoottinen ja järjen hallitsematon nostaa kulkijan eteen paholaisia, se tuo aina esille myös hyviä ja auttavia henkiä. Satujen mökit ovat usein suuren metsän reunalla. Puunhakkaajat, asuivat metsän reunalla koska he kuljettivat puuta metsästä ulos. He olivat puurtajia, miehiä jotka tunsivat ikivanhojen puiden paksuuden. Mainittavampaa järkeä heillä ei ollut, mutta aivan kuin heidän loputon hyväntahtoisuutensa olisi tuon yksitoikkoisen hakkaamistyön lahja.
Sitten on asumuksia, jotka ovat metsän keskellä, tuntemattomien voimien hallussa joista tulija ei tiedä ovatko ne hyviä tai huonoja. Mutta silloinkin, kun linna tai mökki kuuluu paholaiselle, kauhukin on vain hetkittäistä. Kun ilta hämärtyy, pelko vahvistuu, koska paholainen palaa asumukseen jossa piilottelet. Mutta silloinkin kun paholainen kummastelee ihmisen hajua, sinulla on olemassa jo auttaja, sekä mahdollisuus muuttaa tämä kokemus omaksi voitoksesi.
Alussa Eurooppa oli metsäinen manner. ”Nyt metsät itse ovat uhattuina. Metsien hävitys tosin alkoi jo 5000 vuotta sitten, kun raudan valmistus keksittiin. Hävitysprosessia kiihdytti hiilen tuotanto, se että puun itse ei pala niin kuumana että se sulattaisi raudan, mutta hiili palaa… peltojen arvon nousu ja maanviljelyksen valtava lisääntyminen 1700-luvulla merkitsi metsien vähenemistä, se muutti radikaalisti myös tilan ja maiseman kokemusta. Teollinen vallankumous merkitsi loppujenkin metsien katoamista…” (Maitland, 13).
Grimmin satujen jyrkät käänteet, metsään eksyminen ja nääntymisen uhka, äärimmäinen köyhyys muuttuu hetkessä valtavaksi rikkaudeksi, kaikki se on metsäkulttuurin kokemusta. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, asenteen ja ajattelutavan muutos tekee köyhästä rikkaan. Keskellä ei mitään vallitsee köyhyys, ja metsän ulkopuolelta katsoen vaikuttaa ihmeeltä, että juuri sieltä monet löytävät onnen ja palatsin.
”Eräs ikimetsiin liittyvä ongelma oli niiden kaoottinen hahmottomuus. Niitten liepeillä asuvat tunsivat tosin konkreettisesti metsien kauneuden ja arvon, yhtä hyvin kuin todelliset vaarat joita siellä piili. Mutta muualla asuvan linnanherran kannalta ikimetsät olivat arvottomia, vanhojen puiden ryteikköjä joiden raivaaminen toi lisää vuokratuloja…. mutta ikimetsien tulee olla hyödyttömiä ja hyödyllisiä, kaoottisia – villejä ja kauniita, vaarallisia ja vapaita.” (Maitland 14).
Sara Maitland: From the Forest, a search of the hidden roots of our Fairy Tales, 2013.