Adoraatiolla on sysäyksensä. Jokin kauneus, joka tarjoutuu lähes huomaamattomana ja useimmiten jääkin huomaamatta. Tuota sysäystä voi ajatella havahtumisena, ihailuun heräämisenä, hetkenä jolloin ihme, ihmettely ja ihailu täyttää mielen.
Se on hetki, jolloin kohde ei ole vielä hahmotettu, eikä nimetty – ei millään tavalla haltuun otettu. Sen tietää, mutta siitä ei voi olla varma. Ihmetyksen kohde on aavistus ennen jalustalle asettumista ja merkityksen paljastumista. Tästä kehittyvä adoraatio, ei totea olevansa hengen suuruuden tai jumalaisen äärellä, niin että se olisi asia tai teema. Ihmetyksessä ylistys on jo herännyt, mutta se on merkitykseltään vielä avoimena, pelkkä olemassaolon ihme, vähäinen, lähes ei mitään, jonka jostain syystä tulee esiin.
”How the contingent side of existence opens onto an adoration” (Nancy 17)
Jean-Luc Nancyn Adoratio (2013) on kristinuskon dekonstruktiota, jossa Jumalan kohta on tyhjä. Agamben on omassa projektissaan purkanut kristinuskoa vallan järjestelmänä, siinä ylistys – ja siten myös adoraatio – ymmärretään aktiivisena valtaan mukautumisena. Nancyn johtopäätös tyhjästä kohdasta Jumalan paikalla merkitsee sitä, että usko että luojan ylistys on ajateltava uudella tavalla. Koska suurilta arvoilta ja merkityksiltä on jalusta pudonnut, ja koska adoraatio on tyhjän päällä sen varsinainen mahdollisuus voi avautua. Nancy käsittelee olemisen ja maailman ylistystä kuilun äärellä, kosketuksessa ei-olevaan.
Adoraatio on jotain samankaltaista kuin ihmettely kauniin äärellä, se on kuitenkin pysyvämpää kuin ihailu, koska se on meditoivaa ajattelua. Nancy hahmottaa adoraation siis ihmettelyksi, joka ajattelun myötä omaksuu tietyn keston. Siinä, missä ihailu uhkaa langeta kauniin, merkittävän ja lumoavan kohteen pauloihin, siinä ajattelu avaa ihmettelylle suunnan, avautuman joka ei pelastaudu kauneuteen.
Adoraatiossa ihailu ei sulkeudu kohteen suosioon vaan lykkää sitä. Se muuttaa ihailun ylistykseksi, ja pyrkii siten pitämään kohdetta yllä, vaatien, että se jokin ei katoaisi. Luonnonlakien ihailu ei ole adoraatiota vaan pikemminkin voiman ihailua, paitsi silloin kun se avautuu olemassalon sattumalle. Itse adoraatiollakaan ei ole mitään sellaista merkitystä, minkä se voisi tavoittaa.
”There is no sense of sense” (Nancy )
Se, että mitään ei ole tyhjässä, kuuluu siihen miten Nancyn hahmottava meditoiva adoraatio pysyttelee avoimena olevan ja ei-olevan äärellä. Se, että on olemassa jotain, pikemminkin kuin ei mitään, ei siis merkitse pelkkää olemassa olevan maailman ihailua vaan myös sen ihmeellisen sattumanvaraisuuden tunnistamista.
Tämä olemassa olevan jatkuvuus ei ole johdonmukainen seuraus mistään, vaan siihen liittyy pikemminkin satunnaisuuden kokemus. Ainutkertainen, mutta ei hetkien jatkumolla, vaan suhteessa ikuisuuteen.
Mutta silloin kun ihailu tulee ajatteluksi, se on jotain muuta kuin välitöntä aistimista,se on jotain mitä voi sanoa adoraatioksi. Nancy pitää ajattelua kehollisuuden jatkeena, aistien avulla tapahtuvan avautumisen jälkeisenä kehollisena avautumisena. Ajattelu tuo äärettömyydestä eräänlaisen avautuman aistittavaan.
”The body arises thinking through all its sensible modes of access… and thinking forms the supplementary access: the eye that opens all the senses onto the infinite” (32).
Ajattelu avaa äärettömän kokonaisuuden, se ei siis pakota systeemiksi sitä kokonaisuutta, jonka äärellä ajattelu tapahtuu. Ajattelun tulee pysyttäytyä avoimena, adoraationa, joka ei sulje aistien avaamaa moninaisuutta.
I will adore you
Adoraation yhteys ihailun hetkeen on olennainen. Tuo äkkinäinen joutuminen ihailtavan piiriin, sen yllättämäksi tuleminen, merkitsee järkytyksen kaltaista avautumista. Silti kauniin äärellä havahtuminen on liian ohimenevä hetki muodostaakseen adoraatioon liittyvää viipyvyyttä.
Vaikka adoraation asiaa ei voisi sanoa, kieli voi silti pysytellä sen lähellä ja pitää sitä yllä. Se, että epäonnistumme siitä puhuessamme, avaa toisen tilan. Kielellisen hallinnan epäonnistuminen pitää adoraatiota yllä. Tämä siksi, koska kieli suuntautuu, ja ihmetellessään se kantaa pyrkimystään. Se ei nimeä, vaan se vie merkitysten ulkopuolelle, heterogeeniseen, jossa voi viipyä, mutta josta ei ole mitään kerrottavaa.
Oratio – adoratio
Kokemus kielestä, pikemminkin kuin sen käyttö, antaa kirjoittajalle ja lukijalle mahdollisuuden viipyä tilassa, mitä Nancy kutsuu adoraatioksi. Vaikka se olisi kirjoitusta, äänetöntä puhetta, silti se resonoi kehossa ylistyksenä.
Adoraatio on siis ylistävän kielen rituaali, se hakee ylärekisteriä, joka vie arkisen yli tai paljastaa ihmeellisen arkisessa. Hyvinkin kulunut sana – hei! – ”salut” on jo Nancya kiinnostava avaus kohti adoraatiota. Se on ”salutation without salvation” ja kristinuskon dekonstruktion alku. Toisaalta myös suomen kielen ”terve” sisältää omat kukoistusta ja olemassaoloa ylistävät konnotaationsa.
Ajattelu luo kestoa siihen, missä on vain hetki. Sen sijaan, että hämmästyksen hetki muuttuisi kohteen tunnistamiseksi, ajattelu tuo hämmästykseen kestoa. Kun kieli pitää yllä tiettyä kyvyttömyyttä ottaa asiaa haltuun pitää merkityksiä auki. Adoraatio ei viimekädessä nosta mitään jalustalle, ei anna nimeä, tee kuvaa eikä kohdetta. Ja kuitenkin kysymys on löytämisestä, joka onnistutaan ajattelemalla tekemään jatkuvaksi. Ajattelun jouissance.
Äärettömän ylläpitäminen adoraatiossa
Kieli, joka ei pääse nimeämään ja mittaamaan, luo kuitenkin suhteen johonkin, mikä pysyy mittaamattomana – ja paljastuu siis äärettömänä.
Ajatteleva meditaatio, joka tukeutuu sanoihin, mutta hakee muuta kuin suurta merkitystä, avaa myös aistit. Kieli puhuttelee vaikka ei saa vastausta, se kysyy nimeämätöntä. Siksi kielen ulkopuolella ei myöskään ole puhdasta adoraation objektia, asiaa an sich. Mutta kysymällä ja hakemalla kieli pitää yllä ääretöntä.
Olemassaolon yhteydessä, sen rajalla, on tyhjä ja olematon. Tällä rajalla herää myös suuri ilo siitä, että jotain sentään on. Ihailtava tulee tyhjästä, kuten myös adoraatio: sille ei ole aihetta, ei suurta henkeä eikä Jumalaa. Creatio ex nihilo, se syntyy tyhjästä, tai tarkemmin sanoen se tulee tyhjään. Se on mitätöntä, ei oikeastaan mitään, mutta silti hämmästyttävää, koska jotain tulee tyhjän paikalle.
Ilo siitä, että jotain on, avautuu adoraatiossa myös toiseen suuntaan, äärettömälle tyhjyydelle, jota se ei voi myöskään olla ylistämättä samalla kun osallistuu iloon olevaisesta.
”Adoration is addressed to this opening. Adoration consists in holding onto the nothing – without reason or origin – of the opening. It is the very fact of this holding on” (Nancy, 34)
Adoraatio on meditoivaa ajattelua vailla merkityksellistä kohdetta. Silti Nancy korostaa, että kohde, jota joskus on sanottu tuonpuoleiseksi osoittaa suunnan, mutta ilman transsendenssia. Adoraatio on kosketuksissa aistilliseen ihailuun, kun se muuttuu ylistykseksi. Maailmalle avautuminen aistein jatkuu, ja voi muuttua äärettömälle avautumiseksi ajattelun myötä.
