Paljon on käsitelty Martin Heideggerin poliittista sekaantumista natsisaksan ideologiaan. Hänen ympäristöfilosofiastaan löytyy jälkiä romanttisesta orgaanisuusperiaatteesta, josta voidaan vetää joitain yhteyksiä Blut und Boden ideologiaan. Käsitys, että ihmisen ajattelu ja taide olisi syntyisin kotoisesta maaperästä, ekologisesta systeemistään, on tämän mallin nykyversio. Mutta Heideggerille kotiseutu ja maaperä ovat elämäntavan kysymyksiä – ajattelu ja taide eivät kuitenkaan ole vain tällaisia. Hänelle ne olivat pikemminkin kodittomia ja juurettomia elementtejä, jotain aivan muuta kuin orgaanisen kasvun asioita.
Kasvien filosofiassaan Mark Marder (2014) käy läpi filosofista kasvien ontologiaa ja sen traditiota. The philosopher’s plant : An intellectual herbarium -teoksessaan Marder tarkastelee, kuinka kasvi asettuu Heideggerin olemisen ontologiaan.
Marderille vegetaarinen elämä on länsimaisen metafysiikan väärinkohtelun uhri. Mutta Heidegger pääsi tämän kysymyksen suhteen merkittävän pitkälle, kunnes harhautui. Marderin mukaan kukaan muu ei ole asettanut kasvia elävänä ja olemisessaan itseoikeutettuna niin osuvasti kuin Heidegger. Oleminen ja aika kuuluu myös kasville: orgaanisessa tulemisessaan elämä on jo kasveilla.
Mutta Dasein on kasvissa vielä hyvin heikkoa. Kasvin mykkyys, silmättömyys, toiminnan hitaus ja heikkous viestivät elämästä, jossa maailmassa-oleminen on tiedotonta – ja sitä voi sanoa vegetatiiviseksi. Tällaisina kasvit ovat tietenkin pohjattoman ihmeellisiä.
Kukkiva omenapuu Was heisst Denken? –esseessä on Heideggerin kasvikokemuksen ydin. Se on eräs niitä asioita, jonka kohtaaminen antaa ajattelemisen aihetta, tai jopa kehottaa ajattelemaan. Heidegger tekee eroa Descartesin cogito ergo sum ihmiskeskeiseen ajatteluun. Hän katsoo, että se mikä antaa ajattelemisen aihetta on noteerattava myös ajatteluun kuuluvaksi. Ei siis tarvitse väittää, että kukkiva omenapuu ajattelisi. Se antaa oman panoksensa, runsain mitoin ajateltavaa.
Kukkivan omenapuun edessä hämmästyminen tuli eurooppalaiseen kirjallisuuteen 1900-luvun alkuvuosina. Tajunnanvirta, tajunnankuvaukset Joycella, Woolfilla, Mansfiedilla löysivät ilmiön, jota voisi sanoa kukkivan omenapuun ja vastaavien seikkojen paljastumisen kokemukseksi. Katherine Mansfieldin novellissa Puutarhakutsut on kuvaus, jossa minähenkilö kokee kukkaan puhjenneen omenapuun voimakkaana, ilmestyksen omaisena elämyksenä. Se tekee hänestä onnellisen.
Kukkivan omenapuun ihmeestä on vaikea sanoa paljoakaan. Kuten ilmestyksen ja epifanioitten kuvauksien tutkijat ovat osoittaneet – parhaastakaan kuvauksesta ei tule lukijalle ilmestystä. Heidegger ei pyri kuvaamaan kukkien ilmestystä, päinvastoin hän tuntuu käyttävän tällaisissa kohdissa silmiinpistävän paljon tautologiaa: ”Puu on, sen oleminen on puu.”
Mark Marder ihailee erityisesti Heideggerin “kasvi on kasvi” -tyyppisiä ilmaisuja. Muut filosofit ovat hänen mukaansa selittäneet kasveja idea-vetoisesti tai luonnontieteellisesti huomaamatta, että kasvit ovat ennen kaikkea kasveja. Se tuntuu perusteettomalta, koska Marder ei tunnista tautologian käyttöä Heideggerilla. Hän ottaa tautologian paikantamaan olemisen paradoksia. Heidegger ei lähde kiihdyttämään tajunnan sisältöä, jahtaamaan ilmestystä, päinvastoin tyhjentää sitä tautologiaan. Näin asia on tyhjä ja täysi samalla kertaa.
Samalla kun Heideggerin ontologiassa kasvilla on täysi olemisen arvo, samalla se todetaan maailmasuhteeltaan köyhäksi ihmiseen verrattuna. Tämän myötä Heidegger lankeaa Marderin mukaan takaisin ihmiskeskeiseen metafysiikkaan. Todistaessaan sitä, millä tavalla kasvi on maailmaltaan köyhä Heidegger toteaa, että kasvin köyhyys on sitä, että se ei nuku eikä valvo. Jota Marder korjaa, että kasveilla on kyllä vuorokausirytminsä.
Heidegger katsoo, että vain ihminen voi kokea valon, kasvit pelkästään elävät valosta. Marder ihmettelee, että onko kieli ja symbolifunktio kuitenkaan valon kokemuksen ainoa tae. Fotosynteesi, joka on ihmiselle mahdotonta, voi olla valon elämistä toisella tavalla.
Ja lopulta Heidegger katsoo, että vain ihminen on kuolevainen, kasvi voi pelkästään loppua ja lakata. Marderin mukaan kasveilla kuoleman raja antaa paljon enemmän ajateltavaa: kasvi ei vain kuole, se voi kuolla osittain – puusta voi kuolla oksia ja latva. Kasvit juuret voivat elää ja virota, tuottaa uusia kasveja. Ne voivat talvertia, ym. Se, mikä on ihmiselle vierasta kuolemasuhdetta ei tunnu kiinnostavan Heideggeria.
Kuitenkin kreikkalainen käsite phusis oli keskeinen Heideggerille – ja hän ymmärsi sen nousemisena ja kohoamisena. Phusis on varsin läheistä sukua kasville, joka on phuton. Phusis on käännetty myös luonnoksi, mutta myös tulemisen voimaksi joka nousee maasta kasvin tavoin. Näin siis Heideggerin käsitteistössä on piilevänä mahdollisuus ajatella vegetaarisen filosofiaa siten, että metafyysinen väärinkohtelu lakkaisi.
