Katastrofaaliset metsäpalot ja tulvakatastrofit eivät merkitse yleistä järkiintymistä. Näemme sen nyt: mitä pahemmin ilmastokriisi iskee, sitä raaempaa on ilmastopolitiikan taantuminen. Tätä paradoksia pohtii Die Zeitissa Berdt Uldrich (ohessa tiivistelmä).
Jotain tuttua on tällaisessa kehityksessä, jossa tosiasioiden kieltäminen voimistuu vähintään samaa tahtia kuin uhkat kasvavat. Tämä on mahdollista koska faktat ovat muuttuneet mielipiteiksi. Kun alkaa tapahtua, silloin tarkkanäköisyys onkin jo hukattu. Luonnon romahtaminen näyttääkin talouskriisiltä – mieluiten vain joltain julkisen talouden ongelmalta, koska näin yksityiset edunsaajat voivat vielä pelastaa itselleen sen mitä voivat.
Tällainen on luontokadon, ilmastoturbulenssin ja pakolaisuuden epookki, iso taantuminen, mikä näkyy isona tuhona (sotina ja asevarusteluna). Isona itsekkyytenä (harvoille turvattuina rikkauksina).
Seuraamme koko ajan näiden uhkien virtaa, eli seuraamme valtavaa viestinnällistä ponnistelua. Sen vaatimuksilta suojaudutaan haukottelemalla ja vastamelulla, tyhmällä viestinnällä.
Tässä tyhmyysmediassa ketkään eivät ole niin ärsyttäviä kuin tutkijat, jotka saadaan näyttämään besserwissereiltä, ja woket jotka saadaan häpeämään valistuneisuuttaan. Kielellinen ja visuaalinen idiotismi rentouttaa; vaikka harva oikeasti on idiootti, pikemminkin vain väsynyt mutta aina valmis huvittelemaan.
Me tiedämme, muttemme halua tietää. Uhkat alkavat olla jo liian isoja: ilmaston keikahtaminen ja massiivinen sukupuutto herättää haukottelua entistä suuremmissa ihmisryhmissä. Tuo haukottelu, psyykkinen reaktio, syntyy yleensä kun pitäisi ryhtyä toimeen, mutta ei haluta. haukotellaan välinpitämättöminä. Ehkä myöhemmin nähdään miten suuret joukot olivat jo hyvissä ajoin kauhun lamaannuttamia.
Poliittisen toiminnan tasolla tämä kieltäminen on saanut yhä hullumpia muotoja, ja on johtamassa pähkähulluun kierteeseen. Kuinka Keski-Eurooppa reagoi homehtuvissa kodeissa, tulva-virtojen jälkeen: äänestetään isompia patoja ja enemmän hiekkasäkkejä, vähennetään itse ongelman torjuntaa. Kuinka Etelä-Eurooppa reagoi, maastopalojen ja jokien kuivumisen jälkeen ? Samalla kaikki tietävät, että vuosisadan kuumimmat helteet ja vuosisadan hurjimmat rankkasateet ovat vasta tulossa.
”Mitä pahemmin ilmastokriisi iskee – sitä raaempi on ilmastopolitiikan taantuminen”, kirjoittaa Berdt Uldrich. ” Tämä paradoksi näkyi jo vuonna 2021, kun vuosisadan tulvakatastrofi Etelä-Saksassa ei hidastanut millään tavoin ympäristöpuolue Vihreiden romahdosta”.
Kesää 2023 leimasivat metsäpalot. Viivytteleviä lomalaisia hätistettiin pois tulessa olevilta Kreikan saarilta. New Yorkissa haukottelun ja välinpitämättömyyden taustalla oli metsäpalojen hehku taivaalla. Samana kesänä alkoi suuri ilmastopoliittinen taantuma.
Tänä vuonna kuivaa peltopölyä Espanjassa, metsäpaloja Portugalissa, taloja tulvien alla Puolassa, Tsekissä, Itävallassa. Samaan aikaan vastustus vihreää siirtymää kohtaan nousee: sähköautojen tuotantoa vähennetään, samalla kun katsellaan autojen kelluvan tulvassa.
”Jostain kumman mekanismista johtuen nämä kaksi prosessia kulkevat lähes rinnakkain: ilmastopolitiikka kadottaa otteen ilmastokatastrofiin, samalla kun poliittinen populismi kadottaa otteen todellisuuteen.”
Bernd Ulrich: Eher wir untergehen, drehen wir durch, Die Zeit, 3.6.24
Tiivistelmä ja käännös DeepL ja Risto Niemi-Pynttäri
