Phenomenology of the Winter-City (2016) teoksessa Abraham Akkerman käsittelee filosofisesti ongelmia, joihin moderni kaupunki-konsepti on ajautunut levitessään kylmille ja lumisille alueille. Lähtökohtana on talvisten säätilojen, mentaalihistorian ja kaupunkielämän rinnastaminen.
Lähtökohta on selvästi ilmastokriisin fenomenologiaa. Mutta teos ei oikein vastaa otsikkoonsa. Varsinkin jos lukija hakee, kuten minä, analyysiä lumisista kaupungeista. Lähteistö viettää enemmän kohti urbaania mentaalihistoriaa, osoittaen kaupunkimyyttejä, jotka eivät toimi kylmässä.
Ilmastokriisikin painaa toiseen suuntaan: kylmyyttä keskeisempiä ovat tappavat helteet. Eurooppalaisissa metropoleissa kesäkuumuus on jo sietämätöntä.
Säätilojen jyrkkä vaihtelu pohjoisessa tekee sen, että lumi ei pysy vaan on jatkuvasti sulamassa tai satamassa. Tämän myötä Akkermanin tutkimuksen parasta antia on eksistentialismin nostaminen avainasemaan. Lumettomat talvet, kylmän ja kostean myötä inhottavaksi muuttuneet kadut ja puistot ovat usein taustalla eksistentiaalisen ahdistuksen kokemuksissa.
Rationalisti ei huomaa vilustuvansaMutta ennen eksistentialismia vallalla ollut rationalismi; se leikkasi mielen irti ruumiista myös kaupunkikokemuksissa. Säätilojen ja mielentilojen tunnistaminen ei ole todellakaan ollut länsimaisen rationaalisuuden vahvaa aluetta:
… environmental and psychological concerns city-form has been frequently overlooked in its impact on mind. Whereas weather has been often believed to influence mood, the peculiar combination of streetscapes and weather … remains even more impervious. (Akkerman, 170.)
Kartesiolainen ruumiillisten kokemusten jyrkkä erottaminen mentaalisista on aiheuttanut selvää säätilasokeutta. Descartes itse on esimerkki kirkkaasta älystä, joka ei huomannut eikä tunnistanut omia vilustumisiaan.
Descartes rakasti ruutukaavaa, mutta ennen kaikkea pitkiä suoria avenuita, jotka risteävät harvoin ja komeasti kuten x- ja y-akselit matematiikassa. Kylmään vuodenaikaan näistä valtakaduista tulee tuulitunneleita, jotka suorastaan tuottavat vilustumisia Descartesin kaltaisille kävelijöille.
Tosin työpäivien muuttumaton rutiini – öljylamppu sekä työhuoneen lämmin uuni talvisaikaan – on mahdollistanut sen, että Descartes saattoi työskennellä uskomattoman ahkerasti. Tästä huolimatta flunssat ja vilustumiset haittasivat yllättävän usein hänen terävää työskentelyä. Tunnettua on, että Descartes kylmettyi pahasti Tukholmassa v.1680 ja kuoli tämän seurauksena.
Flunssat, vilustumiset ja talvidepressio ovat mentaalihistoriassa erityisesti sisätiloissa eläneitten ihmisten vitsaus. Aateliston linnat ovat olleet kylmiä ja vetoisia, korkean statuksen osoittaminen työtä ja liikuntaa välttämällä on yhteydessä yläluokan depressioon, spleeniin. Vauraiden talonpoikien on ollut huomattavasti terveellisempää, ulko- ja sisätöiden toimittaminen säätilojen mukaan on lisännyt vastustuskykyä, ja runsas villan suosiminen vaatetuksessa kertoo sään suhteen sensitiivisestä elämäntavasta.
Ahdistus ja ihmislaumat
Inho kaupunkitilaa kohtaan oli olennaisesti mukana eksistentialismin synnyssä. Kierkegaardin ja Nietzschen lähes samanaikaiset inhon ja ahdistuksen kokemukset ihmisruuhkassa ovat olleet eksistentialistisen vapauden vastakohtia.
Bitter, sometimes raging, reflections of Kierkegaard observing the urban crowd against the anguished self, in The Crowd is Untruth, for example, or Nietzsche’s apocalyptic cursing cast against the city, in Thus Spoke Zarathustra, allude to condemnation of the city, in an undercurrent of anguish and anger (Akkerman,169).
Vanhentuneen tuntuinen myytti ihmismassasta, joka käyttäytyy kuin ohjailtava lauma, saa yllävän tuoreen tulkinnan algoritmeista. Akkermann osoittaa, että metropoleissa ihmisvirtojen ohjaaminen algoritmi-perustaisesti ennakoiden, samalla tietoa keräten, antaa uutta aihetta tälle myytille ihmismassojen ohjailusta. Yksilöä ei tarvitsekaan tarkkailla, koska ennen pitkää hän kuitenkin palaa laumaansa.
Kierkegaard ja Nietzshe kävelivät kaduilla hämmästyttävän paljon, varsinkin iltaisin ja yöaikaan, kun muita ei ollut. Kävely selkeytti ajatuksia, vahvisti kuntoa suojaten flunssalta – kävely auttoi myös mentaalisesti. Vaikka eksistentialismissa niin keskeinen angst vaikuttaisi subjektiiviselta, depressioon liittyvältä kokemukselta, kyse on yleisestä olemisen vireestä joka liittyy yhtä palon kokemukseen elinmypäristöstä kuin mielentilaan. Käsitys, että mielentila olisi aina subjektiivinen, on perin juurin kartesiolainen tapa katkaista mielen ja maailman välinen yhteys.
… then it is also this urban and climatic context within which the rise of European Existentialism ought to be seen (Akkerman,169).
Eksistentialistit tunnistivat sen, että depressio voi olla myös maailman tila ja sen aito kokemus. Pariisin kadut ovat Sartren Inhossa inhon ja eksistentialismin näyttämö. Kävelijä, joka joutuu mutaiseen kohtaan, astuu lätäkköön niin että jalat kastuvat , on Sartrella inhon kuvausta. Ja samalla juuri luotaantyöntävän inhottavat kadut ilmaisevat ihmisen tilanteen tässä maailmassa.
Tämän kokemuksen vastakohtana toimii Sartren hämmästys laskettelua ja hiihtoa sekä luistelua kohtaan, niiden vaivaton liike tuntuu kuuluvan toiseen maailmaan. Toisaalta Sartren kuvaamassa kohdassa asfaltti loppuu yllättäen, niin että rulaluistelijakin kohtaisi saman kuin Sartre.
Vallan säteet ja kadut
Rationalismi ei vielä Descartesin aikana liittoutunut demokratian kanssa vaan palveli monarkiaa. Rationalistinen kaupunkisuunnittelu teki kaunista symmetriaa, joka toimi hyvin kuninkaiden palvelussa. Kaupungin idean taustalla ollut vallan ja talouden keskittämien – kuninkaallista loistoa ja varakkuutta ilmentävien ydinten rakentaminen – ei olekaan toiminut niin kuin suunniteltiin. Loistavasta renessanssi- kuninkaasta, sen keskuksesta ei hyvä levinnytkään säteittäisiksi rakennettuja katuja myöten alamaisille. Todellakin hyvän ja varakkuuden uskottiin ikään kuin säteilevän katuja pitkin. Säteittäiset, vallan ydintä palvovat kadut, päätyvät aina keskukseen. Tuo keskus on paitsi luksuksen linna, myös alamaisten tarkkailun ja kontrollin toteuttava linnatorni.
Aurinkokuninkaan säteily ei muuttunut säätilaksi. Käytännössä nämä säteinä toimivat suorat kadut altistavat jalankulkijat kylmyydelle, paahteelle ja koville tuulille. Varsinkin talvikaupungeissa katuviimasta voi tulla erityisen epämiellyttävää. Erityisesti Pietarin pitkät, suorat avenuet avautuvat ihmisen mittaa voimakkaampien myrskyjen ja tuiskujen valtaamiksi tiloiksi.
Puistot ja pastoraalimyytti
Toinen kaupunki-idean lähtökohta on puutarhakaupunki ja puistot. Siinä urbaani viihtyvyys ja miellyttävä luonto on saatettu yhteen, ihmisen mittakaavalla. Pohjoisessa tämä puutarhan idea toimii vain kesä-aikana, mutta talvisin puistot tyhjenevät – jäljelle jäävät vain lenkkeilijät. Idyllisen oleskelun sijaan talvella tarkeneminen edellyttää liikkumista ja sen mukaisesti rakennettuja puistoja.
Akkermann lukee taitavasti pastoraali-myytin, ja kiinnittää huomion sen idyllissä piileviin satyyreihin. Ne ennakoivat lähentelijöitä, hulluja ja tappajia kaupunkien puistoissa. Jo 1400-luvun renessanssiputarhoissa ennakoitiin tätä puutarhan varjopuolta:
”The satyric scene as involving dissolute and devil-may-care lives where the corrupt and criminal were identified.” (Akkerman, 177).
Nyttemmin yleisistä puistoissa idylleistä nauttivien oleskelijoitten lisäksi puistossa lymyillään. Vallan kontrolli heikkenee ja konkreettisten poliisien on partioitava puistoissa enemmän kuin avoimissa katutiloissa.
Puistoista on tullut väliaikainen oleskelu, ja asumisalue köyhille ja pakolaisille, asunnottomille, varkaille, alkoholisteille, narkkareille. Toisin sanoen kaikki ne, jotka metropoleissa elävät suoraan säätilojen armoilla, hakevat suojaa yleisistä puistoista. Akkerman (177) huomauttaakin, että nykyisten puutarhakaupunkien varsinaiset keitaat ovatkin yksityispihoissa, muurien suojaamia ja järkkymättömiä idyllejä.
Kaupunki ilman katuja
Valta ja ihmismassojen ohjailu, kaupallisessa, byrokraattisessa ja logistisessa merkityksessään, muodostaa Akkermannin nimeämän kaupunkien ”supertietoisuuden”. Sen toiminta häiriintyy osin sen oman logiikan seurauksena kun virtaava like vaikeutuu, se herättää tieraivoa autoilijoissa ja vandalismia kaduilla:
Traffic congestion, line-ups, systemic failures, inadvertent breakdowns, road rage or wanton vandalism are the overt symptoms of the urban superconscious (Akkerman,176).
Tällaisen kehityksen tuloksena kadut ovat muuttuneet väyliksi, joissa ihmiset ovat toistensa tiellä. Tämä näkymä on ahdistava eksistentialistisessa merkityksessään. Sartren lausahdus ” helvetti on toiset ihmiset” voi toteutua ihmismassojen ruuhkautumisen kuvina, eksistentiaaliselle yksilölllisyydelle ei ole tilaa virtaavassa ihmislaumassa. Toisaalta Arendt, joka sitkeästi ajatteli että maailma on toiset ihmiset, tunnisti tämän vaaran, ja jatkoi ajatustaan, että ihmiset voivat ”viedä tilaa tai tehdä sitä toisilleen”. Arendt tarkoitti tällä jotain muutakin, kuin kohteliaisuutta ihmisvirrassa, toiset ihmiset on myös tapa kuinka maailma laajenee tai kutistuu.
Abraham Akkerman: Phenomenology of the Winter-City Myth in the Rise and Decline of Built Environments (2016) Springer, ISBN 978-3-319-26699-2, ISBN 978-3-319-26701-2 (eBook) DOI 10.1007/978-3-319-26701-2
