P.B.Shelly pyrki luomaan romanttista tiedettä ja tekemään tutkivaa runoutta. Niinpä v 1816 kesällä hänen matkansa Alpeille kirjoittamaan Mont Blanc -vuoren jäätiköistä oli tutkimusmatka. Hän kirjoitti aineistonsa pohjalta tieteellisen runon nimeltä Mont Blanc. Se luo kiinnostaa romanttista ja teoreettisista spekulaatiota koskien jään kammottavaa kauneutta sekä säännöllisiä mittoja.
Tuona aikana esitettiin myös että alppijäätiköt sulavat, mutta Shelley liittyi niihin jotka uskoivat pikemminkin jääkauden tuloon. Hän oli romantikko, alppijäätiköt olivat kauniita, niissä oli kylmää ja matemaattista kirkkautta. Ja vaikka ne olivat hirvittävän pelottavia katsella, ja koska ne näyttivät voittamattomilta, ne resonoivat nerokkuuden tunteiden kanssa.
Jäätikön “aaltoileva jäämassa näyttää siltä, kuin pakkanen olisi yhtäkkiä kahlinnut mahtavan virran aallot ja pyörteet… se on kuin elävä olento, jonka jäätynyt veri kiertää ikuisesti kivisissä suonissa. Aallot kohoavat noin viisi metriä pintatasosta, jota leikkaavat myös pitkät, uskomattoman syvät halkeamat, tämä reunojen jää on sinisempää kuin taivas. … “
Kun kide liittyy toiseen, se vie ympäriltään lämpöä, ja kasvattaa jäätä. On loogisesti johdonmukaista että jäätiköt kasvavat. Shelley kirjoitti kuinka Alppien jäätiköt ovat valtavia tuhokoneistoja, aaltoja jotka peittävät alleen laaksoja ja kyliä.
“Nämä jäätiköt virtaavat hitaasti laaksoon ja tuhoavat vääjäämättömästi ympäröivät laitumet ja metsät ja tekevät aikojen kuluessa tuhotyön, jonka laavavirta voisi tehdä tunnissa. Nämä jäätiköt, jotka liikkuvat noin metrin päivässä, raahaavat mukanaan kaikki kivirauniot, valtavat kalliot ja hiekkakerrostumat… Niiden jäiset voimat muokkaavat ympäristöjä, ne synnyttävät elämää sulamisvirroillaan. Ne ovat demiurgeja, jumalallisia olentoja, ne ovat samanlaisia kuin runoilijat.” (Shelley, SL 1:498).
Samalla Shelley uskoi, että jäätiköt kasvavat ja tuhoavat vähitellen kaiken elämän tieltään.
Sittemmin, sadan vuoden kuluessa, tuo des Bossons -jäätikön reuna on vetäytynyt noin puolentoista kilometrin päähän kylästä. Se jääseinämien uhka, joka järkytti Shelleyn, näyttää nyt kuvissa laihalta ja surkealta. Mutta kesällä 1816 hän visioi des Bossons -jäätikön äärellä jään valtaamasta laaksosta, ja koki että se tapahtuu aivan pian.
Silti jää on Shelleylle runoutta, siinä on säännöllisiä muotoja ja loistoa kuten runon säkeissä. Jäätikköä kuvaillessaan Shelley huomaa, että sen “pinta on rikkoutunut epäsäännöllisesti tuhansiin selittämättömiin kuvioihin. Sen pinnasta kohoaa yli viiden metrin korkuisia kartiomaisia ja pyramidimaisia kiteytymiä, ja jäiset jyrkänteet ovat häikäisevän loistokkaita…”
Shelly vastusti käsitystä luonnon harmoniasta, tasapainosta, joka perustui pysyville säätikoille. Shelley kuului katastrofi-teoreetikoihin, joiden mukaan elämä maapallolla ei koskaan ole vakaata. Jo tuolloin 1800 -luvun alussa esitettiin väitteitä, että geologiasta johtuen maa ja luonnonlait eivät pysy samoina. Maan piiri muuttuu koko ajan, mullistuksesta toiseen, se kohtaa luovia ja tuhoavia vaiheita, siksi ei luonnollakaan ole mitään lopullisia lakeja. Katastrofit pikemminkin luovat uudet luonnonlakinsa. Siksi romanttinen nero viihtyy katastrofaalisen äärellä, hän tunnistaa tuon kaoottisen mielen, ja siitä kumpuavan haasteen luoda omalakista taidetta.
Shelley oli ylevän miehiä ja ihaili suuria voimia. Mahtavat luonnovoimat, murtaessaan harmonioita, vievät elämän ehdot äärirajalle, jossa voi tapahtua suurta tuhoa tai vielä mahtavammat luovat voimat pääsevät valloilleen. Ylevä, subliimi, oli ilman muuta se mitä Shelley haki Alppijäätiköiltä,
Shellyä helpommin lumoutuvat mielet hakeutuivat usein magian pariin. Myös tuonpuoleisten voimien kanssa pelaavat ja spekuloivat ajattelijat olivat kiinnostuneita jäästä. Mutta koska ulkona alppijäätiköillä oli kylmää ja pääseminen sinne oli vaivalloista, kristalli sai usein edustaa jäätä sisätiloissa.
Tuon ajan optiikan piirissä oli näkemyksiä, jonka mukaan läpinäkyvät kidemuodostelmat tarjoavat sen kauan kaivatun portin olevaisen tuolle puolen. Entinen huippututkija Emmanuel Svedenborg oli ensimmäisiä, jotka uskoivat raottaneen tätä verhoa. Pieni kristallipallo salongin pöydällä sai edustaa koko maapalloa, ja siitä löytyi kirkkaita jäävuoria, valoa sekä heijastuksia jotka läpäisevät aikavallin.
Shelleyllä ei ollut mitään magiaa vastaan, se tulisi kuitenkin suunnata radikaalisti tämänpuoleiseen todellisuuteen. Maagisia kokeita kannattaa hänen mukaansa tehdä ja katsoa mitä tapahtuu.
”Luonto on runoilija, joka saa henkemme salpautumaan jopa enemmän kuin mikään jumalainen…” Ja hän itse sitoo luonnon runouteensa ”.. se on taikuutta, jota ei ole suunnattu kohti transsendenttia jumaluutta, vaan joka perustuu johdonmukaiseen fysiikkaan, tämä poeettinen magia voi muuntaa luonnon virtaukset parantaviksi runoiksi ” kirjoitti Shelley.