Maasto ja aistillinen geografia

Risto Niemi-Pynttäri – 25.8.2022

”Aistiminen ja maasto” on sopiva termipari, joiden myötä voi ajatella luontoa ja kirjoittamista. Se eroaa sopivasti ympäristöestetiikasta, koska kirjoittaminen ei ole parhaimmillaan maisemia kuvatessaan. Referoin seuraavassa Sten Pultz Moslundin teosta Literatures sensuous geography (2015) joka kuuluu humanistisen geografian alaan. Moslund puhuu ympäristön sijaa paikoista (places) ja teoreettisemmin topoksista. Maisemaan luotu katse ei kuulu Moslundin aistilliseen geografiaan, koska maiseman käsitteeseen liittyy hallintaa, kolonialismia ja haltuun otettuja etäisyyksiä. Toinen vaara on kääntää geografia maantieteeksi, joka ymmärretään kartoittavaksi haltuun otoksi. Puhuisin mieluummin maastosta vailla luonnon haltuunottoa. Maastossa olija on luonnossa. Tämä on etu ympäristö-diskurssin piirissä, jota vaivaa yläpuolelle asettuva haltuunotto. Maastoon meneminen sisältää vierautta ja altistumista. Maastossa kulkeminen tarkoittaa liikkumista maapohjalla. Luontokirjoittamisen yhteydessä esille noussut ”kävelykirjoittaminen” sisällyttää maastoa kulkemiseensa. Silti ”maastokerronta” (kirjailija Ulrika Dresdenin termi) on lähellä kysymystä aistillisuudesta ja maastosta. Tosin narratiivisuus viittaa toiseen suuntaan, kuin aistillisuus Moslundin hahmottamana. Sen lähtökohta on mykkä maasto, prosessi kohti hiljaisuutta, kohti ei-merkitystä. Toisin sanoen aistillisuuden geografia on poeettista ei niinkään narratiivista.

Yleisintä olisi siis puhua ympäristöstä: se kattaa kaiken ulkona olevan, mutta terminä se on ongelmallinen. Se on lähtöisin asumuksen ympäristöstä, ja sitä kautta kulttuuriympäristöstä. Nämä ympäristöt ovat pitkälle koodattuja toisin kuin luonnonympäristö. Vaikka on kyseenalaista, mistä löytyy koodaamatonta luontoa, haltuun ottamatonta, silti Moslund esittää, että sellaisia paikkoja voi kohdata periaatteessa missä vaan. Tällöin ei huomata sitä villiin luontoon liittyvää harvinaista ihmisvierautta, jossa luonnon toiseus korostuu. Tosin koskemattomaan luontoon liitetty ihailu on kulttuurinen koodi sekin. Moslund hahmottaa kuitenkin aistillisuutta, jota voi sanoa maastokokemukseksi: hyvin ruumiilliseksi, merkitysten tyhjentymiseksi. Aistillisuus alkaa uudella tavalla paikoissa, joissa merkitykset hiljenevät, jossa aistit palaavat aiempaa ruumiillisempaan tilaan.

Kulttuurin ja luonnon ero on keskeisempi aistillisuuden kuin ympäristökokemusten kannalta, koska kulttuurin piiristä poistuminen vaikuttaa keskeiseltä sensitiivisyyden geografiassa. Kulttuuriympäristö ei ole kokemuksellisesti niin vieras, kuin luonto.

Tämä johtuu siitä, että aistivarmuus on kulttuurinen kokemus, jota luontokokemukset voivat horjuttaa. Totutussa ympäristössä aistit eivät tarjoa kulttuurista riippumatonta dataa – vaikka juuri se olisi tarpeen. Tämä johtuu siitä, että havaintojen järjestelmä, minkä olemme oppineet ja sisäistäneet, toimii kulttuuristen koodien mukaisesti. Ja kuten tiedetään, dataa voidaan saada vain ennalta koodatuista kohteista. Toisin sanoen todellisuus tuntuu varmalta siitä syystä, että koemme vain sen todelliseksi, minkä aistimuksemme vahvistaa.

Tämä aistivarmuuden lientyminen on Moslundille ehto sensitiiviseen ympäristösuhteeseen, siksi olisi olettanut, että hän olisi käsitellyt aistillisuuden teemaa luontoon liittyen. Poistuminen kulttuuriympäristöstä tarjoaa mahdollisuuden siihen aistivarmuuden lientymiseen, mistä hän puhuu. Ihmiseen nähden toisella tavalla olemassaoleva flora ja fauna, eri tavoin aistiva ja reagoiva luonnon moninaisuuden läsnäolo osoittaa kuinka suhteellista ihmisen aistivarmuus on.

Olisi hieman harhaan johtavaa puhua luonnosta ei-inhimillisenä (nonhuman) koska termin suomenkieliset merkitykset assosioituvat epäinhimilliseen (unhuman). Osuvampaa olisi puhua toisin kuin inhimillisestä, siten huomioon otetaan myös ihmisen aistimiselle vieraat aistimisen muodot, ja luonnosta voidaan puhua enemmän kuin inhimillisenä (more than human).

Ihmisen aistien suhteen on seurauksensa sillä, että aistimukset eivät välitä todellisuutta sellaisenaan. Kun olemme maastossa aistit valppaina, aavistamme sen, ettemme täysin ymmärrä siitä, minkä keskellä olemme. Tai jos olemme varmoja, luotamme puutteellisiin aisteihin, emmekä tiedä miten rajallisia havaintomme ovat. Ihmisen varmuus on siis kyvyttömyyttä nähdä oman todellisuutensa ulkopuolelle: näemme ja kuulemme pääosin sitä, mitä ajattelemme näkevämme ja kuulevamme (vrt. Moslund, 31.)

Aistit eivät siis ole ikkunoita tai aukkoja todelliseen. Ne ovat aistimistapoja ja parhaimmillaan sen kulttuurimuodon piirissä, johon ne ovat kouliintuneet. Aistien valtakunta (empire of senses) voidaan ymmärtää jaettuna todellisuudentajuna, kokemuksena että aistien todistukseen voi huoletta luottaa. Näin siis se, että aistimme sitä, mitä ymmärrämme on laaja ja koko sosiaalisen maailmamme kattava kehä. Aistimme sen mitä muutkin aistivat. Se mitä todellisuus meille on, perustuu kulttuurisesti omaksuttujen aistittavien merkitysten järjestelmään. Aistikäytännöt (sensory practices) ovat kunkin kulttuurimuodon mukaisessa todellisuudessa toimimista (Moslund, 32).

Emme voi siis lähteä luontoon, emme voi jättää aistikäytäntöjämme taakse samalla tavalla kuin voimme jättää kulttuuriympäristön. Luonto on elollisena esi-kulttuurinen, esi-kielellinen, näin se on esi-koodattuna löydettävissä oleva tila, paikka, jossa esi-kielelliset kehon aistimukset tuntuvat voimakkaammin kuin symboliperustainen kielemme.

Kun aistimme esimerkiksi keväisen metsän vihreyden, se voi herättää meissä toiveikkuutta ja sen myötä koemme todellisena sen miten vihreä voi olla toivon väri, toivon symboli. Samalla ympäristö ei ole tehnyt muuta kuin antanut vihreää, esi-koodattua vihreää. Näin se tarjoaa myös mahdollisuuden kokea vihreä toisin, yrittää kokea merkityksen kyllästämässä vihreässä jotain muuta. (Moslund 34).

“Vihreän” verbaalisesta mielikuvasta voidaan siis vapautua ja avata uudelleen aistillisia mahdollisuuksia, muita kuin jaetun kulttuurisen käsityksen tai tulkinnan tarjoamat kokemukset.

Sama pätee tietysti myös “puun” kuvaan, myös se voi säilyttää avoimuutensa kulttuurisesti spesifisen representaation ulkopuolella. Koska emme voi koskaan päästä ”vihreän” tai ”puun” lopulliseen merkityssisältöön (niillä ei ole sellaista merkitystä, joka voitaisiin määrittää). Hiljainen tila, jossa nämä ilmiöt koetaan ennen niiden koodaamista mihinkään tiettyyn merkitykseen (esim. “toivo”), sallii sen, että ne ovat huomattavan avoimia …(Moslund, 35).

Mutta luonnon käsitteellisen hallinnan myötä tapahtunut sulkeutuminen ei ole lopullista, tätä topo-poeettinen kirjoitustapa pyrkii hyödyntämään. Geografiaan sisältyvät maastot, jotka ovat aistikokemuksina jotain pysyvästi villiä ja koodaamatonta ovat – kaikesta päinvastaisesta huolimatta – koettavissa.

Topo-poettisesti tapahtuva, sanoihin ja paikoihin liittyvä aistikokemusten uudelleen avaaminen on tapa, josta Moslund puhuu.

Kun käsitteellinen luonnon haltuun otto on muuttunut praktiseksi todellisuudeksi, tavanmukaiseksi hallinnaksi, on silti mahdollisuus löytää aistillisuus ”luonnon ehdoilla”. Moslundin mukaan se on siinä, mitä ei ole osattu ajatella: hahmottomasta, hiljaisesta, vailla merkityksiä, keskellä ei-mitään. Moslundin topo-poeettinen ehdotus lähtee mahdollisuudesta lukea kehollamme, mahdollisuudesta hyödyntää ei-merkitysten aluetta, jossa keho ja paikka voivat vaikuttaa toisiinsa.

Merkitysten puuttuminen – eräänlainen maan äänetön kutsu – havaitaan hiljaisena juuri siksi, että mikään ei ole merkittävää. Mikään metaforinen, käsitteellinen tai käytännöllinen ei ota ilmiöitä haltuunsa. Ei ole mitään tehtävissä, samalla myös kognitio ja ilmiöiden tulkinta vaikenevat.

Entä kirjoittaminen?

Toisaalta kun kirjallinen ilmaisu toimii dekoodattavissa olevien merkitysten termein, se voi osaltaan ohjata myös aistit toisaalle. Tämä poeettis-aistillinen kieli voi hyödyntää ei-merkitysten tilaa, sitä aistisuhdetta mikä edeltää merkityksellistettyä suhdetta maailmaan. Se on jotain, mikä pysyy kielessä hiljaisesti läsnä, se pidättäytyy kääntämästä aistimuksia diskursiiviseksi merkityksiksi.

On siis niin, että tutuksi tullut todellisuus on sitä, miksi kieli on todellisen pakottanut. Diskursiivinen ajattelu on asettanut tämän käsitteellisyyden ja lait tuonne luonnon sisälle. Ja vaikka luonto antaa meidän lukea itseään lain alaisena ja järjen mukaisena – lopullista totuus ei silti jää siihen. Mikään käsitteellinen, rationaalinen tai praktinen ajatus ei tyhjennä sitä loppuun, vaan yhä luonto antaa. Luonto antaa siis koko ajan jotain sellaista, mikä on mykkää eikä ajattele, ja kehollinen oleminen voi aistillisuudessaan resonoida sitä. (vrt. Moslund, 38.)

Kirjoittaminen voi olla jompaa kumpaa. Silloin kun se on aistimusten tulkintaa, se operoi dekoodattujen merkitysten piirissä. Kun kirjoittaja jäsentää tuttua ja jo koodattua aistien todellisuutta, hän kääntää jo kielellistettyä subjektiiviselle kielelleen. Aivan kuin kirjoittaja tekstaisi jotain sen päälle mitä aistii. Tällainen tulkitseva kirjoittaminen tuo siis aistimuksia tietoisuuden piiriin, hahmottaen merkityksiksi sitä mitä aistimukset välittävät. (vrt. Moslund,39.)

Topo-poeettisen kirjoittamisen lähtökohta on olla tulkitsematta ja asettua vastaanottamaan. Tulkinnan sijaan on syytä asettua aloilleen ja altistua hiljaisuudelle, joka syventää aistimuksia. Tämä prosessi, tämä hiljentymisen suunta vaientaa vähitellen myös kielen, asettuu ruumiillisiin aistimuksiin kääntämättä niitä merkityksellisiksi. Kirjoittajalle jää paitsi sanojen aisti-vaikutuksien kuulostelu, myös tutkailla kulttuurisen todellisuuden rajoilla olevia paikkoja, sen avaamia esi-käsitteellisiä aistimuksia. (Moslund,40 -41.)

It is to be understood as a sensuous appearance of things in the sense that the human–thing relation

is liberated—momentarily—from established conceptual interpretations of or specific demands on things (however brief that momentof appearance may be). In this respect, the preconceptual “truth” of reality is understood in a topo-poetic reading not as a true representation, but as aletheia (which is a Greek notion of truth Heidegger brought back into modern philosophy). The Greek notion of aletheia means truth, or, rather, Openness, in the sense of an unveiling of things or a disclosure of things: a disclosure of the Being of beings that, in its ungraspable Openness, remains inescapably elusive or self-concealing. As aletheia, truth is not a matter of verity or correspondence or certainty or coherence, quite the reverse. The opposite of aletheia is not falsity but opaqueness: the opaqueness (or lack of openness) produced by a singular interpretation of Being, by objectifications of phenomena or monological versions of the world, or any such reduction we may have come to take as the one and only verifiable truth of reality. (41)

Kyse on ilmenevän paikan sensitiivisestä paljastumisesta. Kyse on hetkestä, jolloin havainnon ja kohteen välinen suhde vapautuu kaikista vakiintuneista tulkinnoista tai odotuksista. Tällaiseen sensitiivisyyteen liittyy valmius paljastumisen hetkille, ei niiden ymmärtämiselle.

Sten Pultz Moslund: Literatures sensuous geography, Palgrave Maxmillian, 2015.
– kommentoivan referoinnin kohteena Luku 2 Sensuous empiries and the silent call of the earth.