Mitä on luonnosta vieraantuminen? Ulkoilmaelämän katoamista, elämää irrallaan vuodenaikojen rytmistä, luonnon kokemista ulkopuolisena ? William Wordsworthin (1770-1850) runous tunnetaan romantiikan ajan vaellusrunoutena. Niiden säkeisiin tallentuivat kävelyretket Englannin järvialueella. Vuoret, niityt ja järvimaisemat ovatkin hänen pitkien, kertovien runojensa kehys, vaihtelevat säätilat ja niiden ytimessä kamppailu luotoyhteyden menettämistä vastaan.
Wordsworthin kokemus luonnossa on nykyään hieman tuttu ja toisaalta hyvin vieras. Hän pelkäsi koko ajan menettävänsä kosketuksen luontoon, Wordsworthia vaivasi luonnosta ulos joutumisen pelko. Siksi hän halusi luontoon, sen aistiminen ja tajuaminen kumpusivat huolesta ja ajoivat hänet palaamaan paikkoihin, joissa hänellä oli ollut voimakkaita luonto-elämyksiä.
Wordsworth katsoi, että luonto on kirjallisuutta rikkaampi ja äärettömän moninainen. Hän onkin ensimmäisiä, joka vältti runoissaan luonnon symboliikkaa ja korvasi allegoriset vaellukuvaukset luonnossa tehdyillä muistiinpanoilla.
Wordsworthin pitkät, kertovat runot ovat usein havaintoja vaelluspaikasta. Kuuluisa runo nimeltä “Lines Written above Five Miles above Tintern Abbey“ ilmaisee paikan, missä runon voisi lukea maiseman äärellä. Se on kuin muistiinpano, ja samalla epigrafin tavoin ikuistettu hetki, joka kertoo, millaisen tunteen vallassa runoilija tuolloin oli. Tintern Abbey -runo sijoittuu vaelluspolulle ja maisemaan, siinä tunnemuisto yhdistyy havaintoon.
FIVE years have past; five summers, with the length
Of five long winters! and again I hear
These waters, rolling from their mountain-springs
With a soft inland murmur… (1-4)
Kuten säkeistä ilmenee, Wordsworthin runon kulku on seesteistä, se ei ole tiheään latautunutta ilmaisua, vaan rauhallisen meditoivaa. Mantra, joka kantaa kulijan mieltä, on jostain näkymättömistä kantautuva virran solina.
Kuuntelun ja katselun yhdistyminen vaikuttaa helpolta ja luonnolliselta tavalta ilmaista maisemassa kulkemisen hetkiä. Kuuntelu tosin oli Wordsworthille keskeisintä ja erilaista kuin nykyaikaiselle kulkijalle; luontoyhteyden menettämisen tuntu tulee hänelle kuuntelusta, kun taas katselu tarjoaa sopivasti pysyvän maiseman johon asettua. Ja silloinkin kun maisema on vaikuttava, varsinainen tunne havaintoon tulee muistosta ja näin tunnekokemus yhdistyy sisäisyyteen:
… Once again
Do I behold these steep and lofty cliffs,
That on a wild secluded scene impress
Thoughts of more deep seclusion; (4 – 7)
Ulkoisen luonnon sisäistyminen on Wordsworthin suurin saavutus, ja samalla sen suurin heikkous, sanoi kirjallisuusteoreetikko Harold Bloom (1930 – 2019). Wordsworthin sisäisyys saattaakin olla juuri sitä osaa romanttisessa kielessä, mikä vaikuttaa vanhentuneelta.
Sisäisyydestä puhuminen koetaan vanhentuneena, koska sen on syrjäyttänyt puhe psykologisesta mielentilasta. Sisäisyys ymmärretään mielenä ja ulkoisuus ymmärrtetään todellisuutena, ne ovat muuttuneet romantiikan jälkeen toisenlaisiksi. Saman muutoksen myötä luonto on tullut etäiseksi maisemaksi ja visualisoitunut, maisema on menettänyt pysyvyytensä koska sitä muokataan jatkuvasti, samalla luonnon moninaisuus on köyhtynyt.
Romanttisten idyllisen sijaan Wordsworthin maisema-kokemuksissa on kuitenkin traagisuutta, joka voi olla lukijalle tuttua. Tintern Abbeyn poluilla kulkija haluaa palata tuttuun maisemaan, haluaa nähdä sen kauniina ja saavuttaa kosketuksen luontoon – ettei sairastuisi.
Kun Wordsworth kertoo omaelämäkerrallisessa Prelude –runossaan (1798), että jo lapsena hän oppi ravitsemaan sieluaan luonnon kauneudella. Hän viittaa traumaan, lapsuuden turvan katoamiseen. Wordsworthin isä ja äiti kuolivat kun hän oli lapsi, hän joutui erilleen Dorothe -siskostaan ja oppi hakeutumaan luontoon. Hän pyydysti nummelta kurppia ja kalasteli järvellä.
Wordsworth hakeutui ulos luontoon myös öisin: surevana ja yksinäisenä lapsena hän ajautui pelkojensa äärelle, mutta hän oppi odottamaan elähdyttäviä auringon nousuja. Tutkijat ovatkin nähneet yhteyden vanhempien menetyksen ja öiseen luontoon uskaltautumisen välillä. Worsworth sanoo sen itsekin: jo lapsena hän oppi hoitamaan sieluaan sekä luonnon kauhuilla että sen kauneudella. Ajoittain hän joutui voimakkaisiin transsitiloihin yksin maisimassa kulkiessaan, ja nämä kokemukset ovat toistuneet sitten tasaantuneina hänen runoissaan:
….and connect
The landscape with the quiet of the sky. (7 – 8)
Tällaiset tietoisuuskokemukset eivät ehkä ole kadonneet nykysiltäkään luonnossa kulkijoilta: ehkä ne ovat lisääntyneet, mutta aivan muista kuin Wordsworthin kokemista syistä. Hän keskittyi kokemuksiin, tapahtuvat usein taivaan hiljaisuuden alla, kuuntelussa ja maiseman katselussa. Kysymys oli niin kauan aikaa kestävästä kuuntelusta ja hiljaisuudesta, että se on ehkä vierasta nykyiselle vaeltajalle, jonka kokemus on liikunnallisempi. Tosin meditoiva kulkija voi tunnistaa sen, miksi Wordsworth korosti lepäilyä eli kehon tyyntymistä:
Until, the breath of this corporeal frame
And even the motion of our human blood
Almost suspended, we are laid asleep
In body, and become a living soul:
While with an eye made quiet by the power
Of harmony, and the deep power of joy,
We see into the life of things. (42 – 48)
Hiljaisuus, tyyntyminen “elävöittää sielun“, vie “asioitten elävään ytimeen“. Näissä ihmeellisissä hetkissä seikat tulevat “läpinäkyviksi, ja sisäisyys laajenee“ kuten Wordsworthin sanoi. Toisin sanoen se, minkä romantiikka tunsi subjektiivisena sisäisyytenä, muuttuukin ilman subjektia vallitsevaksi sisäisyydeksi. Tällaista kokemusta pidetään usein mystisenä, eikä puhujaa oteta vakavasti, vaikka kyseessä voi olla aivan luonnollinen subjektikeskeisyydestä vapautumisen kokemus.
Luonnossa kulkemisen vaikutukset on helppo ajatella liikunnan aiheuttamana aivojen vireystilan muutoksena. Toki nykyvaeltaja voi tunnistaa Wordsworthin säkeiden verkkaisessa rytmissä samantapaista tiiviin ajattelun vähenemistä kuin omassa kulkemisessaan. Muuten Wordsworthin pyrkimys on toinen. Siinä vaiheessa, kun ajatukset alkavat löytää paikkansa, kuten Wordsworth sanoi, ja olisi kuuntelun aika, silloin nykyaikaisen kulkijan on tapana lähteä liikkeelle.
Wordsworth lähtee polulle löytääkseen lepopaikan, nykyinen kulkija pyrkii liikkumaan. Siinä vaiheessa kun fyysinen lepo on saatu, ja ulkoiseksi koettu maisema on avautunut onkin aika lähteä liikkeelle. Siinä vaiheessa Wordsworthin emotionaalinen, muistojen ja tunteiden maailma vasta alkaa avautua.
Nyttemmin luonnon maisema on itsestään selvästi ulkoistunut. Luontoon sulautumisen mystiikka on vanhentunutta, mieluummin puhutaan ihmisestä erillisen maiseman vaikutuksesta mieleen. Tämä ihmisen ja luonnon ero on toki koettu aiemminkin, nyt tämä ero on entisestään polarisoitunut – ja vivahteiden taju on heikentynyt. Luonto – tietoisuus vastakohdan myötä luonto koetaan kuvana, elävänä panoramana, ja ihmisen aivotoiminta ymmärretään siitä impulsseja saavana mutta erillisenä kohteena. Tiedetään toki että vaellusretkellä mieli tyyntyy: rasittavat asiat, mielessä vatvoutuvat seikat, vaivaavat kulijaa aikansa, kunnes kävelyn myötä aivokemia tasaantuu. Luonto ymmärretään ulkoisena stimulanssina, se koetaan etäisenä, ja tavalla joka Wordsworthille olisi merkinnyt luonnon kadottamista.
Aika ja sen impulssit olivat 1800-luvun alussa huomattavasti hitaampia kuin nyt. Sisäisyydestä puhuminen oli tuolloin uutta, se oli jotain, mitä alettiin vasta tuoda esiin ja kielellistää. Romantiikka, jota on kritisoitu korostuneen subjektiivisuuden aikana, merkitsi toisaalta subjektiivisten tuntojen artikuloimista ja oikeutusta. Sisäinen maailma (internal world) hahmotettiin puhtaana ja avarana tilana, usein sitä hamotettiin rikkaan tähtiyön kuvin. Toki tuo romantikkojen sisäisäinen maailma oli monella tavalla häiritty ja myrskyisä, mutta asiat koettiin hitaammin: uloiset aistiärsykkeet ja huomiota vaativat seikat olivat vähäisempiä. Tämä romantikkojen kokema sisäisyys avasi ja kielellisti alueen, jossa maisema ja tietoisuus sekoittuvat.
Wordsworth oli perehtynyt havaintojen ja aistimusten tutkimukseen, ja huoli katseen ylivallasta on tätä perua. Hän osallistui myös romantikkojen kiistelyyn ihmisen aivoista: solipsististen näkemysten mukaan ihmisen maailma on hänen mielensä sisäinen, maailma on kunkin omissa aivoissa. Tämä ruokki Wordsworthilla ennestään voimakasta eristyneisyyden ja kontaktittomuuden pelkoa ja samalla kosketus luontoon tuli merkitsemään voittoa solipsistisesta käsityksestä, että jokainen ihminen on aivojensa eristämä.
Wordsworthilla se mikä kasvaa
ajatuksen myötä on aina ääni, kaiku, kohina – ja hänen oma
identiteettinsäkin kietoutuu tähän kohinaan. Ei ole sattuma, että
hänen varhaisin lapsuuden muistonsa oli kotitalon takana kulkevan
virran ääni. Tuon kohinan kaltainen oli myös Wordsworthin
tavoittelema kosketus luontoon, se sen kohinan lakkaaminen merkitsi
Wordsworthille yksinäisyyttä: sen kadottamisen pelko saa hänet
kulkemaan luonnossa ja kirjoittamaan, yhdistämään muiston ja
uteliaisuuden.
Of eye, and
ear, – both what they half create
and what perceive;
well pleased to recognise
In nature and the language of the sense (106 – 108)
Wordsworthin minä kaipaa aina jotain kuultavaa vastapainoksi näkemiselle – hänelle silmä on tyrannimainen aisti. Maisema ei lakkaa tarjoamasta visuaalista näkymää, ja se uhkaa tulla aina sen luonnon tielle mitä Wordswoth kaipaa. Itseasiassa Tintern Abbey –runon alun näkymä on takautuma, joka paljastuu vasta kun vaeltaja on havahtunut virran kohinaan, ja lähimuistiin piirtyneet kukkuloiden ja maiseman kuvat pääsevät esiin.
On olennaista huomata, kuinka Wordsworth liittää affektit, ja niitä herättävät muistikuvat, luonnon haivaintoihin. Siksi hänen runonsa vaikuttavat nostalgisemmilta kuin mitä ne tarkkaan lukien ovat, tämä johtuu siitä että niissä harvoin esitetään pelkkää ulkoista havaintoa, yleensä havainto on affektiivinen.
Ehkä syvällisin Wordswothin tuntija, Geoffery H. Hartmann (1929 – 2016) katsoi, että tämä oli ennen kaikkea aistikokemuksen runoilija. Mutta ilman kokemista aistimisella ei ollut merkitystä eikä painoa. Wordsworthin kuvaama sisäisesti rikas mieli voi uudistua jatkuvasti, koska “sielu hedelmöittyy“ affekteilla ja aistimuksilla. Wordsworthin vaellusrunojen visiot eivät siis olleet vain sisäisiä, vaan yleensä maisemiin ja aistimuksiin liittyviä.
Wordsworthin pyrkimyksenä ei siis ole vain ulkoisen maiseman kuvaus, vaan ihminen – luonto polariteetin lieventäminen. Hänen vaellusrunoissaan esiintyy aisteille rikas luonto, joka on affekteja ja ajatuksia herättävässä kosketuksessa tietoisuuteen.
Runon loppuvaiheessa, klassisessa lukijan puoleen kääntymisen vaiseessa Wordswoth käänttyy puhuttelemaan sisartaan kuulijan edustajana:
If I should be where I no more can hear
Thy voice, nor catch from thy wild eyes these gleams
of past existence – with thou then forget,
that on the banks of this delightfull stream
we stood together… (147 – 151)
Samalla kun tässä lopussa soi ylistys Dorothy -siskolle, se vetoaa myös lukijaan. Siinä esitetään toive, että luonnon kohina jäisi elämään heidän kauttaan, ja että runon soinnit ja harmoniat välittäisivät sitä. Wordsworthin pyrkimyksenä oli kirjoittaa siitä, kuinka lapsuuden aistillisuus siirtyy maisemaan ja löytyy myöhemmin aina uudistuneena samoista paikoista.
Harold Bloom:“Wordsworth and the scene of Instruction“, Poetry
and Repression (1976)
Geoffrey H. Hartman: Unremarkable
Wordsworth (1983)
