Henry James: The private life (tale, 1893)
Risto Niemi-Pynttäri (8.2.2017)
Sosiaalisesta elämästä vetäytyminen on usein kirjoittamisen edellytys, kuten Pascal aikoinaan sanoi – kirjoittamisen keskeisin kysymys on se, pysyykö huoneessaan vai lähteekö ulos. Sosiaalisen median aikana tämä ero ei ole niin jyrkkä, sosiaalinen elämä on tullut lähemmäksi. Ikään kuin ikkunan takana olisi jatkuvat juhlat, jossa kiinnostavat kohtaamiset ja tylsä small talk sekoittuvat. Kirjoittaja, joka pyrkii muuhun kuin kommunikaation sosiaalisuuden ehdoilla joutuu usein sulkemaan yhteydet ja vetäytymään omaan seuraansa.
Vetäytymisen dynamiikka kirjailijan työssä on vanha teema, ja sitä on käsitelty monin tavoin. Henry Jamesin kertomus ”The private life” (1893) kuvaa konkreettisesti sosiaalisen julkisuuden ja kirjoittamaan vetäytymisen välistä ristiriitaa. Kertomuksessa on kuvattu brittiläisen seurueen muutamaa päivää sveitsiläisessä kylpylähotellissa. Mukana on myös kirjailija, jonka pitäisi kirjoittaa, mutta hän ei malta jättää seuruetta vaikka deadline lähestyy.
Kun kertomusta lukee nyt, sosiaalisen median aikana, lukijana tunnen sympatiaa kirjailijalle joka ei malta jättää seuruetta ja poistua huoneeseen kirjoittamaan. Jatkuva tavoitettavissa oleminen on paljastanut kääntöpuolensa, joissakin tapauksissa yhteyksien katkaiseminen on välttämätöntä, että kirjoittaja saa jotain kunnollista aikaan. Joillekin sosiaalinen verkko on este sille, että voisi tehdä jotain todella niin hyvin kuin pystyy. Vetäytyminen tilaan, jossa ei ole tavoitettavissa on termi, joka kirjoittamisen yhteydessä merkitsee kieltäytymistä välittömästä online-tekstailusta.
Toisaalta vetäytymisen konnotaatiot ovat hyvin vanhoja: latinan kielen privatus viittaa nimenomaan sosiaalisesta vetäytymiseen. Kiinnostavaa on että tällainen vetäytyminen on tila vailla omaa substanssia, yksityisyydestä ei voi sanoa mitään, se tunnistetaan vain ikään kuin seurasta poistumisena.
Henry Jamesin kertomus esittää tilanteen, jossa kirjailijan pitäisi jättää seurue ja mennä huoneeseensa kirjoittamaan. Sitä voi itse asiassa pitää kertomuksen ydinlauseena, josta koko tarina kehittyy: hänen pitäisi olla kirjoittamassa. Kirjailija juttelee mukavia ravintolan terassilla, vaikka hänen pitäisi olla hotellihuoneessa kirjoittamassa. Parasta olisi olla molemipia: James kehittelee ratkaisuksi kaksoisolennon tai haamun. Kertomuksen minäkertoja löytää iltayöllä kirjailijan työhuoneesta kirjoittavan hahmon, samalla kun avoimesta ikkunasta kuuluu kirjailijan ääni, kun hän juttelee toisten kanssa.
Sosiaalinen media on mahdollistanut Henry Jamesin kuvaavan kaksoisolennon, kun kirjoittaja voi mainiosti pitää ikkunaa auki ja osallistua keskusteluun samalla, kun istuu yksinäisen työhuoneesa äärellä ja keskittyy kirjoittamaan fiktiota. Samalla tämän jakautuneisuuden ongelmaa voidaan tarkastella Jamesin “Private life” kertomuksen kautta.
Kertomuksen lähtökohtana oleva tunne on edelleen olemassa. Kirjoittajan pitäisi olla työssään kirjoituspöydän ääressä, hänen ajatuksensa ovat jo siellä, mutta hän ei malta jättää keskustelua mukavassa seurassa. Kirjoittaja joka yrittää samanaikaisesti keskittyä kirjoittamaan, ja esimerkiksi mesettämään, on pakosta hajamielinen. Jommalla kummalla alueella hän on haamu, toisissa ajatuksissa ja poissaoleva.
James nimeää tämän jakautuneisuuden yksityisen ja sosiaalisen väliseksi konfliktiksi. “Private life” nimi viittaa siihen, vaikka kyse ei ole yksityisyydestä vaan kohta julkaistavan käsikirjoituksen kirjoittamisesta. Yksityiseen vetäytymisen ja sosiaalisen välisen konflikti ratkeaa novellissa kirjoittavan kaksoisolennon myötä.
Tila, josta kirjailija ei malta poistua – public
Kertomuksen alussa tuon brittiseurueen kuvauksessa korostuu se, että lomailijoista on muodostunut satunnainen seurue, jota yhdistää yhteinen 1890-luvun sosiaalinen julkisuus, public. ”We were of the same general communion, we participated in the same miscellaneous publicity.”
Kyseessä ei ole ystäväseurue, vaan Lontoossa samaan seurapiiriin ja kulttuurieliittiin kuuluvien ihmisten satunnainen seurue. Hieman samaan tapaan kuin näytelmää seuraava yleisö, public. Seurueen tunnetuimmat hahmot ovat kirjailija Clare Vawdrey ja näyttelijätär Blanche Adney. Sosiaalisen julkisuuden teema korostuu siksi, koska esiintyvän näyttelijän vastakohtana on kirjailija, jonka pitäisi olla huoneessaan kirjoittamassa.
Kirjailijavierailujen ja esiintymisten aihelma tuodaan lyhyesti esiin kirjailijan pöytäpuheen myötä. Koko seurue odotti kirjailijan puhetta, ja hotellin johto oli erityisen ylpeä siitä, että hänen hotellissaan päivällisillä voi päästä kuulemaan tunnetun kirjailijan pöytäpuhetta. Tämä aihelma voidaan nähdä kirjailijan sosiaalisen ja välittömän julkisuuden huipentumana. Sen taustalla on hovien ja salonkien traditio – ja merkittävien sanankäyttäjien kutsuminen juhlien kunniavieraaksi – niin että konventionaalisten sananvaihtojen ja small talkin keskelle tuodaan verbalistiikan korkeinta osaamista.
Kirjailija Clare Vawdrey käsitteli pöytäpuheessaan sitä kuinka kaikki me, eroista huolimatta, olemme tavallisia ihmisiä. Kertoja, joka on vähemmän tunnettu ja kriittisen kirjailija, huomaa, kuinka lattea tuo puhe on. Ihaillun kirjailijan esityksestä puuttuu juuri se säkenöinti, minkä vuoksi sanavalmiit kirjailijat ovat saaneet niin keskeisen roolin juhlaillallisilla.
Toisin seurue ei näyttänyt huomaavan tuota sisällöllistä onttoutta. Vain kertoja huomasi sen, miten pikkuporvarillinen tuo tunnettu kirjailija olikaan. Mies, joka tunnettiin teostensa perusteella loistavana sanankäyttäjänä, puhuukin latteuksia.
“I never found him anything but loud and cheerful and copious, and I never heard him utter a paradox or express a shade or play with an idea. That fancy about our being ‘human’ was, in his conversation, quite an exceptional flight. His opinions were sound and second-rate.”
Kertoja kiinnittää huomion siihen, miten harmittoman pikkuporvarillinen kirjailija on. Kuvaukseen sisältyy viittauksia siihen loistavaan verbaalisuuteen – paradokseihin ja leikilliseen sanailuun – minkä myötä aikanaan hovien kirjailijat ansaitsivat paikkansa.
Kirjailija ei ole sosiaalisesti täysin epäonnistunut. Hän ei ole sellainen kuin Baudelairen Albatrossin runoilija-hahmo, joka sosiaalisessa seurassa on kömpelö ja tökerö kuin uuvahtanut albatrossi laivan kannella, merimiesten pilkan kohde. Mutta päästessään kirjoittamaan runoilija lähtee lehtoon, on sulavaliikkeinen ja kaunis, kaikkien ihailema.
Vawdrey ei ole sosiaalisesti kömpelö, vaan täydellinen pikkuporvari, sulava mutta lattea. Syyksi tähän kirjailijan hengettömyyteen osoittautuu se, että hän ei ole täysin läsnä sosiaalisissa tilanteissa. Hänen pitäisi olla kirjoittamassa, ja varsinaisesti hänen mielensä työskentelee kirjoitettavien seikkojen parissa.
Kertoja huomaa tämän poissaolevuuden. Vaikka pöytäpuhe oli rento ja epämuodollinen, se oli liian valmis, kukaan ei voi kommentoida sitä. Erityisen oudolta kertojan silmissä vaikutti se, että puhuessaan kirjailija ei osoittanut minkäänlaista tilannetajua, ei mitään sensitiivisyyttä pöytäseuruetta kohtaan. Hän olisi voinut puhua saman aivan missä seurassa tahansa, aivan kuin hän olisi lämmittänyt jotain vanhaa puhettaan. Kirjailija oli siis itsensä haamu tuossa pöytäseurassa: hän oli loistava vain pintapuolisesti.
Hän ei ole kirjoittanut mitään vaikka väittää julkisesti toista
On kuvaavaa, että ennen pitkää koko pöytäseurue hoputti kirjailijaa vetäytymään kirjoittamisen pariin. Hänhän on kirjailija, hänen pitäisi olla työpöytänsä ääressä kirjoittamassa. On kuvaavaa, että hän itse ei kertaakaan sano tätä lausetta. Kertomuksen alkuosasta lähtien lukijakin odottaa, milloin kirjailija todellakin vetäytyy kirjoittamaan. Niin ei tapahdu. Kertomus kehittyy päinvastaiseen suuntaan, niin että muu seurue alkaa kiinnittää huomiota siihen, miksi kirjailija ei vetäydy kirjoittamaan.
Seurueessa tuli illan edetessä ilmi, että kirjailijan tulisi kirjoittaa näytelmää, jota seurueen näyttelijättär ohjaa. Kertomuksessa tämä vaikuttaa juonellisesti huonolta asetelmalta. Mutta se esittää sen miksi deadlinet ovat tarpeen: toinen ihminen odottaa ja tarvitsee tuota käsikirjoitusta. Tämä asetelma muistuttaa sosiaalisen median aikana lähentynyttä lukijan ja kirjoittajan suhdetta. Kyseessä ei ole julkaisijan asettama deadline, vaan sosiaalisesti määrittyvä tilanne – näyttelijätär tarvitsee tekstin voidakseen valmistautua ohjaustyöhönsä.
Pian paljastui, että kirjailija ei ole tehnyt mitään. Pöytäkeskustelussa paljastui vaihe vaiheelta, että kirjailija ei ole ollut hetkeäkään yksin. Public on imenyt hänet, aina hän on ollut jossain seurassa. Kaksoisolento-teema kuitenkin vahvistaa mahdollisuutta, että kirjailija ei valehdellut: hän ei itsekään tiennyt missä vaiheessa hän on kirjoittanut, tekstiä on kuitenkin syntynyt. Kun kirjailija oli rauhoittanut näyttelijätärtä sanoen, että juuri ennen päivällistä hänellä oli ollut intensiivinen kirjoitusjakso. Niin saattoi ollakin, jos se tapahtui jakautuneessa mielessä.
“Ennen päivällistä, niinkö?” kysyi minä-kertoja. “Silloin te tosiaan olitte loistavassa vedossa, mutta ette kirjoittamassa, te lumositte täällä terassille koko seurueen”. Tämä huomautus oli osuvampi kuin kysyjä aavistikaan – kirjailijan hämmennys paljastaa, että hän ei itsekään tiedä oliko tuo loistava hetki kuitenkaan kirjoituspöydän ääressä. Minä-kertoja ihmettelee hämminkiä:
”… for the first time that I could remember I perceived a certain confusion in his face. He looked at me hard, throwing back his head quickly, the least bit like a horse who has been pulled up short. “Oh, it was before that,” he replied, naturally enough.”
Tämän jälkeen kirjailijan jokainen todistus siitä, milloin hän olisi muka kirjoittanut, osoittautuu valheeksi. Kirjailija on entistä vaivautuneempi, eikä osaa vastata enää mitään.
“Then you’ve not written anything?”
“I’ll write it to-morrow.”
“Ah, you trifle with us,” I said, in much mystification.
Vawdrey hesitated an instant. “If there is anything, you’ll find it on my table.”
Samalla hän tulee paljastaneeksi totuuden, tällä hetkellä hän ei ole varma, mutta työpöydällä saattaa olla valmista tekstiä. Se mikä aluksi vaikutti viivyttelyltä ei olekaan sitä, vähintäänkin kirjailijan mieli on työskennellyt asian kanssa. Kirjoittajan ammattitaudiksi usein kuvattu viivyttely, procastination, kirjoittamisen aloittamisen lykkääminen, ei kuitenkaan ole Jamesin kertomuksen aiheena, ja alun odotukset kääntyvät toiseen suuntaan. Kaksoisolento -aihelma korostuu, kun hetken epäröityään kirjailija vastaa oudoin sanoin: ”Jos siellä on mitään, löydät sen pöydältäni.”
Tämä repliikki jää minä-kertojan mieleen, ja näyttelijätärtä ilahduttaakseen hän päättää jossain vaiheessa piipahtaa kirjailijan huoneessa katsomassa, löytyykö käsikirjoitus ehkä kuitenkin pöydältä.
Kun hotellin salonki oli hiljentynyt, ja seurue jatkoi jutteluaan terassipöydässä, minä-kertoja nousee raput toiseen kerrokseen, jossa hän tietää kirjailijan huoneen olevan. Avatessaan oven, hänelle ei tule mieleenkään koputtaa. Pimeään huoneeseen mennessään hän on sytyttämäisillään kynttilän, kun hän hahmottaa ikkunan vieressä jotain, siellä istuu mies, joka on kääntynyt puoliksi poispäin, ja hän kirjoittaa keskeytymättä. Minä-kertoja puhuttelee häntä useaan otteeseen, mutta mies ei vastaa, kirjoittaa vain. Samalla avoimen ikkunan takaa kantautuu pöytäseurueen puhe, sanmalla kumartunut hahmo näyttää Vawdreyltä itseltään:
“Hullo! is that you, Vawdrey?”
He neither turned nor answered me
His back was half turned to me, and he bent over the table in the attitude of writing, but I was conscious that I was in no sort of error about his identity. “I beg your pardon – I thought you were downstairs,” I said; and as the personage gave no sign of hearing me I added: “If you’re busy I won’t disturb you.” Vawdrey was at his table, writing, and it was a very natural place for him to be; but why was he writing in the dark and why hadn’t he answered me?
Kertomuksessa kaksoisolento jää kuitenkin paljastumatta. Lukija huomaa, että oli täysin mahdollista että kirjailija oli jo huoneeseen kirjoittamaan. Palatessaan myöhemmin näkyyn, se saa lisää merkityksiä kun minä-kertoja väittää nähneensä Vawdreyn geniuksen – hahmon, joka oli parempi versio siitä tavanomaisesta hahmosta, jonka esiintyi seurueessa. Kertojan mukaan hänessä oli enemmän juuri sen henkilön näköä, joka on lukijan mielikuva Vawdreysta teosten perusteella.
“I’ll tell you what it did look like – it looked like the author of Vawdrey’s admirable works. It looked infinitely more like him than our friend does himself,” I declared.
“Do you mean it was somebody he gets to do them?”
“Yes, while he dines out and disappoints you.”
“Disappoints me?” murmured Mrs Adney artlessly.
“Disappoints me – disappoints every one who looks in him for the genius that created the pages they adore. Where is it in his talk?”
Näin siis kaksoisolento -teeman avulla James tarkastelee eroa kirjoittajan sosiaalisen elämän ja kirjoittamiseen punoutuvan tekstuaalisen elämän välillä. Osaltaan kaksoisolento -teema toimii fantasiana siitä, että teoksessa tekijänä esiintyvä hahmo, kirjoittajan parempi minä, voisi todella tulla näkyväksi. Enkä kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten novelli valaisee syitä, kuinka kirjailija on sosiaalisessa maailmassa usein oman itsensä haamu. Hänen geniuksensa elää ennen kaikkea tekstin kautta, ja hän itse on kalpea varjo siitä.
Henry James The private life (tale, 1893)
http://www.henryjames.org.uk/prival/
