Viivasuoran ojan muuttaminen ja ennallistaminen mutkittelevaksi puroksi on tietysti teko veden ja vesielämän puolesta. Vielä enemmän näitä tekoja tehtäisiin, jos niihin voisi samalla liittää voimakkaita tunteita. Muisto, suru, rakkauden osoitus.
Ben Goldsmith menetti onnettomuudessa tyttärensä ja ajautui kriisiin, kunnes löysi lohtua puron ja lampien ennallistamisesta.
Onnettomuus oli sattunut heidän kesäasuntonsa pihassa. Ja vaikka asunnolle meneminen tuntui ahdistavalta, isänä hän halusi viettää aikaa juuri siellä. Uiminen pihan tekolammessa oli ollut heidän yhteinen huvinsa. Nyt isä kävi lammessa uimassa lähes jatkuvasti, koska se helpotti ahdistusta.
Vesi lampeen tuli ojasta, se jatkui pienempään lampeen ja sieltä jokeen. Tuo oja oli joskus ruopattu ja vedety suoraksi niin, että lähipellot kuivaisivat nopeasti. Sitten Ben tapasi ojauoman luona biologin, joka teki alueella aktiivista vesistön ennallistamistyötä. Ja seuraavana kesänä suoraviivainen oja oli muutettu mutkittelevaksi puroksi, jossa oli lampien lisäksi myös pieniä kosteikkoja sammakoille ja vesilnnuille.
Ohessa on suomennettu ote Ben Goldsmithin tosipohjaisesta romaanista: God is an Octopus, Loss, Love and Calling to Nature, 2023.
***
Hautajaisten jälkeisinä päivinä lammessa uimisesta tuli rituaali. Se oli ainoa piristys, joka tarjosi helpotusta. Joskus uin kuusikin kertaa päivässä. Lammikkoon sukeltaminen tuntui puhdistavan ahdistukseni hetkeksi, nousin sieltä uudestisyntyneen oloisena. Ehkäpä tämän vuoksi tiettyjen uskontojen vihityt kastetaan; vedellä on muuttavia ominaisuuksia.
Säällä ei ollut mitään väliä; uin yhtä mielelläni niin sateessa kuin auringossa ja nautin joka kerta. Usein istuin rantapenkereellä ja tarkkailin ympärilläni tapahtuvia asioita. Jos istut hiljaa missä tahansa, ei kestä kauan, ennen kuin villieläimet hyväksyvät läsnäolosi ja jatkavat kesken jäänyttä touhuaan. Huomasin, että matalassa vedessä on runsaasti elämää. Vedenalaisten lehtien joukossa partioi pieniä petoeläimiä, tikku-uikluja, vesiveneilijöitä sekä lammikkoluistelijoita, ne vaanivat, syöksyvät ja metsästävät vedenalaisessa viidakossaan. Veden yläpuolella risteilevät kirkkaanpunaiset, smaragdinväriset ja siniset sudenkorennot. Toisinaan jotkut yhdistyvät parittelemaan kesken lennon, muuttuen yhdeksi pitkäksi, kömpelöksi otukseksi, joka leijailee ja tiputtaa munia pyrstön kärjestä veden pinnalle.
Tarkkailin rauhallisesti lammen ympärillä olevan elämän moninaisuutta, unohdin itseni, irrottauduin surusta ja pelon kuristus väheni. Yleensä pelko tukahdutti hengitystäni. Näinä häiriötilan hetkinä, kun pienet vesimittarit lipuivat lammen pinnalla, värit ja äänet, tuoksut olivat minun aistini, vuorovaikutus, joka kehittyi silmieni edessä.
***
En tullut ajatelleeksi, että kahden lammen välissä kulkevassa purossa olisi jotain vialla, se virtasi suoraan laakson pohjaa pitkin. Pidimme sitä ojana, joka sateiden jälkeen johtaa vettä lammesta toiseen. Ystäväni Dave oli eräänä talvena raivannut ojan pienellä kaivinkoneella ja siirtänyt saven pitkänomaiseksi penkereeksi, joka kulki koko laakson läpi, jotta sadevesi virtaisi esteettä pois pelloilta.
Muutama päivä hautajaisten jälkeen näin Chrisin ensimmäistä kertaa sitten onnettomuuden. Istuin yksin aamupäivän auringonpaisteessa isomman lampeni rannalla. Epäröimättä Chris käveli niityn poikki ja istuutui viereeni nurmikolle.
”Tämä lampi on hyvässä kunnossa, eikö ? ” hän sanoi, puhumatta mitään katastrofista, joka oli nielaissut maailmani vain kolme viikkoa aiemmin, havaitsin myötätuntoa hänen silmissään ja äänensäsävyssään.
”Oletko nähnyt uudet lammet? Myös ne ovat heräämässä eloon.
”Onko teillä kiire? Mennäänkö katsomaan niitä?” Ehdotin, nousten kumman innokkaasti ylös. Vaikka suru oli vienyt voimia, ja tunsin itseni koko ajan uupuneeksi, minun oli vaikea tehdä yhtään mitään. Jopa viesteihin vastaamisesta oli tullut ponnistusta vaativa tehtävä. Hautajaisten ja surutyön ulkopuolella en ollut nähnyt ihmisiä. En pystynyt kohtaamaan heitä. Kaikesta tästä huolimatta halusin lähteä katsomaan Crisin aikaansannoksia.
Kiertelimme kraatereita muistuttavilla sammakkokouopilla, sitten palasimme lampiemme välisen ojan luo. ”Meidän pitäisi kierrellä täällä myös myöhemmin”, Chris sanoi. ”Nyt tätä ei voi sanoa puroksi, se on vain suora oja, joka on kuiva suurimman osan vuodesta, se ei ole hyväksi eläimille. Meidän pitäisi palauttaa sen luonnolliset mutkat. Se on helppo tehdä kaivinkoneella.
Pian suunnittelimme jo täyttävämme ojan koko pituudeltaan ja tekevämme puron, leveän ja matalan, luonnollisesti mutkittelevan puron.
Chris selitti, että jokijärjestelmä on vähän kuin keuhkot. Valtava pienten purojen ja norojen verkosto muodostaa sen keuhkoputket, jotka ruokkivat sivujokia, jotka puolestaan virtaavat joen pääuomiin. Näiden pienten purojen tila määrittää koko jokijärjestelmän terveyden. Niiden muokkaaminen suoriksi, syvälle viilletyiksi ojiksi saa aikaan sen että vesi virtaa järjestelmän läpi aina kun sataa. Tämä johtaa alajuoksulla tulviin ja pian myös kuivuuteen.
Alkukesän kastelukiellot sen jälkeen, kun on satanut koko talven ja vesi on kadonnut nopeasti, mutta se on hinta, jonka maksamme siitä, että hävitämme mutkittelevat purot. Juuri ne antoivat aikoinaan maastolle mahdollisuuden imeä ja pidättää vettä, ja vapauttaa asteittain vuoden mittaan.
Tämän jälkeen ajattelin hanketta koko ajan, jopa hieman pakkomielteisesti.
(Kuvituskuvat eivät liity romaanin paikkoihin.)
