Luontokirjailija Amy-Jane Beer on intohimoinen jokien tutkija ja meloja. Hänen ystävänsä Katen traaginen kuolema Rawthey-joella uudenvuodenpäivänä 2012 lopetti Beeriltä koko harrastuksen pitkäksi aikaa. Katen kajakki kaatui koskessa ja jäi ylösalaisin kivien väliin.
Amy-Jane Beer, THE FLOW, Rivers, Water and Wildness: (2022):
”Lakelandin jyrkkiin naapureihinsa verrattuna Howgill Fells muodostuu sulavista kukkuloista. Siellä ne levittäytyvät Lune- ja Rawthey-jokilaaksojen väliin, ja maan rakenteet näyttävät hyvin lihaksikkailta, vaikka jokainen kukkula on laidunnettu. Alempana on jyrkkiä uurteita – kosteita, intiimejä, nivuskuoppia, joissa elämä kamppailee, vesi tihkuu ja joet paisuvat.
Kylmänä, kirkkaana aamuna astun asfaltilta peltotielle ja lähden alamäkeen. Kaltevuus saa jännityksen tuntumaan reisissä, ja melkein heti kuulen juoksevan veden. Se on vain pieni puro, mutta kun seuraan sitä, tuntuu kuin tämä lähes seitsemän vuotta vastustamani asia olisi käynnistynyt. Syksy on edennyt pitkälle, ja varpuset ovat harvinaisen hiljaa pensasaidoissa. Viime yönä tuli kauden ensimmäinen pakkanen, se on hiljentänyt linnut – aivan kuin ne tietäisivät hauraissa luissaan, mitä on tulossa. Koiranruusut ja orapihlajat, ovat jo lehdettömiä ja täynnä hedelmiä. Tulipunaiset ruusunmarjat näyttävät elinvoimaisilta, kun taas orapihlajat ovat muistuttvat väriltään maahan valunutta laskimoverta: tummia, hapettomia, ja jokaisessa pikku marjassa on rupinen kuori. Onkohan orapihlajan synkkä maine osittain peräisin hedelmien ulkonäöstä? Kontrasti terveenpunaisten ja pahaenteisten marjojen välillä kiehtoo minua – tiedän, etten ole ensimmäinen, joka on huomannut sen, ja laitan taskuun nipun kumpaakin muistutukseksi siitä, että minun on selvitettävä niiden symboliikkaa.”
Kun Kate kuoli, Beerin maailma ”muutti muotoaan. Tärkeät osat repeytyivät ja halkeilivat”. Beer, käänsi selkänsä joelle. Vuosia myöhemmin hän käveli takaisin sen rotkon äärelle, jossa Kate huklui.
”Linnut huutavat jatkuvasti… Tiedän, että tämä on se… Auringonvalo ei putoa sinne, ja yksittäiset äänet sekoittuvat kallioseinämiin ja sulautuvat valkoiseksi kohinaksi. Kate oli siellä kymmenen minuuttia.”
Beer oli vältellyt kohtalokkaalle paikalle paluuta, tämän käynnin jälkeen hän palasi jokien pariin. Hän meloi Dartmoorissa, Walesissa, Skotlannin lohijoilla, suopuroilla, Etelä-Englannin liituvirroilla ja kotijoellaan Yorkshiressa. Silti teos ei kerro vain jokivelluksesta, samalla Beer kirjoittaa biologiasta, mytologiaan, tarkastellen ihmisiä ja luontoa, kertoen tämän kaiken henkilökohtaisella otteella.
Englannin jokirannat ovat pääasiassa yksityisiä. 97 prosenttisesti näille rannoille ei ole asiaa. Jokirantojen kulkuoikeus on Englannissa vielä rajoitetumpi kuin maa-alueiden , joista noin 8 prosenttia on vapaasti vierailtavissa. Mahdollisuus istua rauhassa joen rannalla kuuluu usein vain niille, joilla on omistusoikeus tai muu etu. Lakiin on jäänyt kuitenkin liikkumisvapauteen perustuva aukko – usein joella voi meloa vapaasti jos ei rantaudu. Tätä rajoitusta rikotaan usein, esimerkiksi jokien kunnostuskampanjoiden yhteydessä. Kansalaistottelemattomuus on usein ainoa keino, yhdistyksissä, jotka puhdistavat jokirantoja muovijätteestä.
Amy-Jane Beerin melontaretkillä ystävän muisto löytyy joelta eri muodoissaan, erilaisina tunteina jotka liittyvät virtaan. Koski pauhaa ahdistavalla voimalla, hänen edetessään kohti kuolinpaikkaa.
“Tämän pitäisi olla se paikka. Joki on täällä ahdas – viitisen metriä leveä. Täältä löytyykin useampi kuin yksi koski, ja olen hämmentynyt, koska luulin tietäväni. Melonnan kannalta ne eivät ole jyrkkiä, mutta ne ovat mutkikkaita ja teknisiä, ja niihin kuuluu paljon valintoja. Matalan vedenpinnan vuoksi on vaikea lukea virtausta. Voin kuvitella Katen kajakissaan yläpuolella olevassa pyörteessä hymyilemässä ja nauttimassa sammaleen, saniaisen, jäkälän ja metsälauhan talvivihreästä kasvillisuudesta.”
Myöhemmin melontaretkellään Beer kertoo vastaavasta pyörteestä, hän korostaa kuinka se vain näyttää pelottavalta. Sitä ei kannata tuijottaa, virta kuitenkin vie turvallisesti yli tuon syöverin:
“Ensiksi on rotko, jonka sisäänveto on nopea, ja joka vie sinut pieneen kanjoniin, jonka seinämät ovat sammaleiden ja saniaisten peittämiä. Talvella lukemattomat purot ja valumavedet, jotka ylläpitävät kasvillisuutta, muuttuvat upeiksi jäämuodostelmiksi. Ne syntyvät usein yhden yön aikana ja sulavat seuraavan päivän aikana; aina se lumoaa minut.
Rotkon takana on lisää putouksia, patoja ja loppuhuipennuksena Force Falls – mahtava putous, jossa ei kuitenkaan voi tehdä virheitä, kunhan meloo reippaasti ja pysyy pystyssä, mutta joka on pelottava, koska lähestymiskohdasta joesta ei näy paljoa mitään. Viimeinen asia, jonka näet putouksen reunalta, on valkean veden nielu pisteessä, josta ei ole enää paluuta. Epävarmat aloittelijat syöksyvät siihen ja saattavat joutua eroon veneestään, mutta vesi vie syöverin yli ja edessä on valtava hiljainen suvanto , jossa uimarit ja varusteet kelluvat yhteen. Matka päättyy tähän – kuivat vaatteet ja kuumat juomat odottavat.”
Sitaattien suomennos DeepL ja Risto Niemi-Pynttäri
