Lev Vygotsky osoittaa nuorten mielikuvitusta käsittelevässä artikkelissaan ”Imagination and creativity of the adolescent”, (The Vygotsky Reader 1994) miten keskeinen merkitys kuvan ja sanan yhteispelillä on siinä, että mielikuvituksen kyky kehittyy. Artikkelissa Vygotsky kästittelee mielikuvitusta nuoruuspsykologian ei sosiaalisen konstruktivismin kannalta, hän keskittyy kiinnostavalla tavalla visuaalis-verbaaliseen dynamiikkaan tässä kehityksessä.
Mielikuvitus – Imagination, Einbildungskraft – viittaa jo sanan visuaaliseen ajatteluun, mielessä tapahtuviin kuvien kehittelyyn. Mielikuvitus ei kuitenkaan ole valokuvien eikä videoklippien katsomiseen rinnastettavaa, se ei ole elokuvallisuutta, jolloin ajatus löytyy kuvasta. Mielikuvituksessa ajatus tekee kuvan, ajatus saa visuaalisen hahmon. Kuvien katsomisen sijaan niiden tekeminen on yhteydessä mielikuvitukseen, koska siinä on mukana ajattelu ja sanat vaikka niitä ei tunnistettaisi.
Multimodaalinen kirjoittaminen, visuaalisen ja verbaalisen yhteen pelaaminen, ei samaistu suoraan mielikuvituksen dynamiikkaan: kyseessä on vain yksi ja rajattu muoto. Koska skreeni, näppis ja softa, ovat hyvin spesifiejä välineitä. Visuaalisen ja verbaalisen dialogi on niillä mahdollista, mutta alussa teknisesti hyvin rajoittuneina. Vasta kun multimodaalisessa kirjoittamisessa painotetaan mielen taitona, niin huomio kiinnittyy mielikuvituksen kehittymiseen.
Nuorten mielikuvituksen psykologiaa hahmottavassa artikkelissaan Vygotski esittää, että nuoruusvaiheessa tapahtuu ajattelukyvyn ja kielen mullistus, joka näkyy mielikuvituksen voimakkaana kehittymisenä. Lapsuusvaiheen leikin maailman jäädessä taakse, kehittyy fantasioinnin kyky eli mielikuvitus. Leikkiminen ja lelujen kautta maailmaan asettuminen on Vygotskin mukaan konkreettista mutta köyhää – vasta kielen kehitys ja käsitteellinen ajattelu avaavat mielikuvituksen maailman.
Voi olla, että visuaalisesti runsas ja kuvallisuuden kyllästämä nykykulttuuri voi heikentää mielikuvitusta jos kieli ja sen myötä ajattelu jää heikoksi. Aivan näin yksinkertainen asia ei ehkä ole, sillä ajattelun kieli ja sisäinen puhe on usein jo kätkeytyneenä visuaaliseen ajatteluun ja kerrontaan. Tuo puhe saattaa kadota sillä hetkellä kun nuori yrittää kirjoittaa.
Kielellä on Vygotskyn mukaan keskeinen tehtävä sikäli, että se antaa mahdollisuudesta irrota kuvasta. Mielikuvituksen kehitys alkaa hänen mukaansa konkreettisesta kuvasta irtoamisella. Vygotsky huomaa kuitenkin, että tämän irtoamisen on hyvä hieman myöhästyä. Hidas lapsenomaisesta maailmasta luopuminen edistää lahjakkuutta, kyse on herkkyysvaiheesta milloin on konkreettisuuden vallasta vapautumisen aika (s. 277).
Yygotski aloittaa artikkelinsa tarkastelemalla täydellistä mielikuvituksen puutetta, se johdattaa myös ymmärtämään mitä on olla primaarin konkreettisuuden vanki . Hän kuvaa autistisen potilastapauksen. Tämä henkilö ei pystynyt käyttämään aurinkoisena päivänä ilmausta ”nyt sataa”. Vygotski sanoo, että ”he was capable of communicating only real and concrete situations” (s.266). Vaikka tällainen ehdoton totuudessa pysyminen olisikin rehellisyyttä, henkilölle itselleen se merkitsee sitä, että mitään muita mahdollisuuksia ei ole tarjolla. Konkreettisesti tämä näkyy toisen potilaan tapauksessa: hän ei pystynyt ottamaan vesilasia käteensä ennen kuin hänellä itsellään on jano. Molemmat olivat täydellisen kyvyttömiä irtoamaan konkreettisesta tilanteesta, heidän toimintansa oli onnettoman rajoittunutta ja epävapaata.
Vygotskin (s. 269) mukaan nämä esimerkit osoittavat, että mielikuvitus ja luovuus ovat yhteydessä kokemusten ja tilanteiden vapaaseen käsittelykykyyn. Konkreettisen kuvan vallassa oleminen rinnastuu tähän, jolloin mahdolliset kuvat puuttuvat. Tiedämme, että lapselle voi olla erityisen huvittavaa sanoa, että ”nyt sataa” vaikka päivä on aurinkoinen. Hän nauttii kuvasta irtoamisen hetkestä toisin kuin autistinen potilas, joka oli jäänyt aurinkoisen päivän kuvan valtaan eikä voinut kuvitella muuta kuin se mikä on läsnä.
Vygotskin näkemys kuvan ja sanan dialogista kiistää kaikki synteesit, joissa ne sulautuisivat yhteen. Siksi hän kritisoi myös mielikuvitus -termin käyttöä lähtökohtana ja itsenäisenä alueenaan. Hänelle kuvittelukyky ei siis ole itsenäinen ilmiö, vaan osa visuaalisen ja verbaalisen dynamiikkaa.
Lasten taidekasvatuksessa verbaalisuutta erehdytään usein pitämään abstraktimpana kuin visuaalisuutta, tämä rajoittunut käsitys antaa kielelle vain abstraktit tehtävät, käsitteellisen ajattelun. Kielen äänteellinen, rytminen käyttö on kuitenkin hyvin konkreettinen kokemus. Vygotskin kehityspsykologia ei tue tällaista käsítystä. Hänelle ajattelu ei ole pelkkää kieltä, vaan hän puhuu myös ajattelusta jonain joka on visuaalis-verbaalisen dynamiikan tulosta. “..visual thinking as a peculiar form of thinking which is very important in the development of the intellect.” (s.279).
Mielikuvituksen kehittymien ei ole mahdollista vain kuvan avulla vaan se edellyttää kieltä, jonka funktiota Vygotsky kutsuu poeettiseksi. Visuaalisuus ei riitä: ”it would not be possible to describe a poetic creation as a product of activity of fantasy”.(274)
Visuaalisen ajattelun kehittyminen edellyttää siis katkosta – välittömästä kuvan vankeudesta irtoamista. Mahdollisuus ajatella kuvin merkitsee sanan mukanaan tuomaa hyppyä, kuten Vygotsky sanoo – välittömään havaitsemiseen tunkeutuu jotain mikä ei ole välitöntä, ja sen vaikutuksesta myös visuaalisuus muuttuu. Visuaalinen ajattelu, sellaisten kuvien mieleen tuominen, mitä ei vielä ole, merkitsee mullistusta kuvan kokemisen alueella.
Katkos on siis välttämätön – kuvan ja sanan dynamiikka kehittää visuaalisuutta:
“ whose development breaks off when concepts begin to form, continues to function in the realm of fantasy … it undergoes a vigorous transformation under the influence of concepts” (279).
Abstrakti ajattelu ja visuaalinen ajattelu ovat nuoruudessa korostetun erillään, samalla niiden dynamiikka on voimakkaimmillaan (s. 280).
Kysymys ei siis ole siitä, että ihmisen mieli kehittyisi yhä abstraktimpaan suuntaan. Konkreettisesta irtoaminen on kognitiivisesti mahdollista, mutta ei hyväksi, ellei se löydä konkreettista uudestaan. Käsitteellinen ajattelu on abstraktia, se liikkuu yleisellä tasolla, kun taas mielikuvitus tuo sen rinnalle konkreettisten mahdollisuuksien hahmotuskyvyn:
”Whilst thinking in concepts is charcterized by its existence in the realm of abstract and general, imagination exists in the concrete sphere” (s. 270.)
Kielellinen kehitys siis muuttaa ajan kuvittelun visuaalispainotteista dynamiikkaa. Mielikuvitus tukeutuu koko ajan käsitteisiin, ne ovat dialogisessa suhteessa eivätkä koskaan sekoitu. Vygotski sanoo, että ongelma on löytää sellainen abstaktin ja konkreettisen suhde nuoruusiässä, mikä edistää mielikuvitusta. Nuoruuden visuaaliset fantasiat toimivat samassa tehtävässä kuin lelut lapsella, mutta ajattelu tekee siitä uutta luovan voiman.
Dialektikkona Vygotsky puhuu koko ajan kehityksen dynamiikasta, joka tapahtuu konkreettisesta abstraktin kautta konkettiseen.
”Abstraktion is only a transitory link in the chain, a stage along the road of development, or simply leap forward … (s. 280)
Kieli ja verbaali todellisuus eivät poikkea tästä, sekään ei kehity vain abstaktiin käsitteellisyyteen vaan löytää aina uuden konkreettisuuden. On kiinnostavaa, että Vygotsky määrittelee luovuuden konkreettisuuden uudeksi löytämiseksi. Se mitä luovassa tapahtumassa on uuden löytämistä, on liikettä jossa irrotaan konkreettisuuden rajoituksista ja löydetään uusi konkreettinen.
Nuoruusiän mielikuvitusta luonnehtii fantasian ja ajattelun suhde. Vygotsky sanoo: “..imagination is a creative transforming activity, which moves from one form of concreteness to another” ( s. 282) Samalla tavalla myös luovuus on uuden konkrettisen löytämistä.
Ref. Risto Niemi-Pynttäri
