Peter Wohlleben on se saksalainen, joka puhuu puiden kyvystä aistia ja kommunikoida. Puiden salainen elämä (2016) oli globaali bestseller, jossa puiden elämää inhimillistetään, jossa käytetään huomattavan paljon antropomorfisia ilmaisuja. Hieman tarkemmin Wohllebeniä lukiessa huomaa pian, että kyseessä on retorinen strategia. Hän tukeutuu tieteeseen, biologiseen metsäntutkimukseen, erityisesti sen käänteeseen, jonka mukaan puusto ei vain kilpaile keskenään, vaan elää myös yhteistyössä.
Mutta kun Wohlleben puhuu yhteisöllisyydestä ja huolenpidosta puiden kesken, biologit hermostuvat. “Menestysteos puiden salaisesta elämästä sisältää ufo-juttuja” (HS 16.1.2017). Saksassa on jopa kampanjoitu Wohllebenin puheita vastaan, adresseja on kerätty.
Wohllebenin tapa popularisoida puiden elämä, on tehokas, mutta kyseenalainen, se tuskin edistää kykyä ymmärtää toisenlaisia elämänmuotoja. Silti ongelma on pelkästään retorinen eikä tieteellinen sen enempää, kuin populaarisoinneissa yleensäkään. Tutkimustuloksiin ei niissä ole tapana viitata, ja piittaamattomuus lähdeviitteistä on alalle pesitynyt huono tapa.
Wohlleben työskenteli Hümmelin luonnonsuojelualueella metsänhoitajana Saksan länsirajalla. Hän on tarkastellut työkseen ikimetsiä, samalla hän tehnyt yhteistyötä metsäntutkijoiden kanssa. Puiden salaisessa elämässä Wohlleben puhuu omien kokemusten kautta – ja tätä monet biologit näyttävät pitävän virheenä – se on kuitenkin yleinen tapa tietokirjallisuudessa. Wohlleben kuitenkin hankkii tutkimustietoa ja vertaa niitä havaintoihinsa ikimetsissä – kertoo omien kokemustensa kautta.
Tutkimuksiin perustuu esimerkiksi ajatus, että vanhoilla puilla on sienirihmastojen kautta vuorovaikutusta taimien kanssa. Wohlleben kertoo tästä ilmiöstä löytämänsä 400 vuotta vanhan pyökin kannon perusteella. Kanto ei ollut lahonnut, vaan paikoin puuaines oli tuoretta. Tämän vanhan kannon ympärillä kasvoi paljon uutta pyökkiä. Itse kannossa ei ollut mitään vihreää – se ei siis yhteyttänyt – mutta silti siinä virtasi elämä. Metsäntutkijoilta Wohlleben sai selvyyttä ilmiöön kyse on juuristojen ja sienirihmastojen verkostosta, joka jakaa ravintoaineita ja nesteitä. Metsäbiologit ovat todistaneet tämän, mutta pitävät Wollebenin johtopäätöksiä tolkuttomina Koska Wohlleben sai tutkimustiedosta virikkeen kertoa kantovanhuksesta, jota sen jälkeläiset yhä hoitavat.
Mutta kun suomalainen metsäeloglogi Markku Lajavaara tekee itse saman virheen, kun väittää, että oikeastaan tuo vanha kanto “ryöstää ravintoaineita” nuorilta pyökeiltä (HS 16.1.2017). Onhan ryöstäminenkin inhimillistetty, arvolatauksen sisältävä ilmaus, samoin kuin hoitaminen. Lajavaara vetoaa evoluutioon, jonka mukaan luonnossa puut käyvät olemassaolon kamppailua toisiaan vastaan.
Puiden ja sienten symbioosi on tutkimuksissa todettu erityisen rikkaaksi. Metsäekologia on osoittanut, että metsänpohja on moninainen vaihdon ja kommunikaation alue. Sienten ja puiden symbioosi on sen perusta. Metsätaloutta edustavat tutkijat eivät ole kertoneet, mitä avohakkuut ja metsän pohjan muokkaaminen tekevät tälle symbioosille joka on puiden vastustuskyvylle tärkeää. Tutkimus on osoittanut, että sienirihmastot ovat yhteydessä eri puiden juuristoihin ja toimivat niiden kemiallisina kuriireina.
Wohllebenin mukaan nuoret pyökit huolehtivat vanhasta kannosta, nuorista pyökeistä huolehtii puolestaan jokin toinen vanha pyökki isojen juurtensa avulla. Varsinkin kuivuusjaksojen aikana nuoret pyökit, nuorine juurineen, pysyvät hengissä vanhan pyökin avulla. Talousmetsiin sitoutuneet tutkijat ovat kimpaantuneet tällaisista väitteistä. Tosiasia heidän mukaansa on, että vanha pyökki tekee jälkeläisistä kitukasvuisia varjostamalla niitä ja viemällä niiden ravintoaineet. Vanhakantaista metsätaloutta tukevien tutkijoiden intressit eivät kohdistu puun juuriin vaan pelkkiin runkoihin: vanhat puut olisi kaadettava, niin että uudet voivat kasvaa nopeasti.
Wohllebenin artikkeli puukommunikaatiosta The Guardianissa 2.6.2021 ”Is there tree-communication” perustuu edelleen inhimillistämisen retoriikalle mutta samalla siinä on enemmän tilaa puiden toisenlaiselle olemiselle. Hän kysyy tunteisiin vetoavasti: voisimmeko me ihmiset kommunikoida jollain tavalla puiden kanssa. Kriitikot eivät ole huomanneet sitä, että Wohlleben toteaa välittömästi, että puiden kommunikaatio on kemiaa, eikä se voi toimia ihmisten suuntaan.
”Puukuiskaajaksi” kutsuttu Wohlleben sanoo, että ”puiden halaaminen” on hyväksi, vaikka puu ei tunne olevansa halattu. Kun tutkimuksissa on havaittu, että metsäympäristö rentouttaa ja laskee verenpainetta, Wohlleben kysyy varovasti, voisiko tämä rauhoittuminen olla ihmisten kommunikaatiota puiden kanssa. Puiden kemialliset viestit etenevät hitaasti, ihmisen verenpaine on myös hitaasti reagoiva, miettii Wohlleben.
Wohllhabenin inhimillistävä retoriikka on siis tapa tehdä puista kiinnostavia. Uusimmissa jutuissaan hän keskeyttää inhimillistämisen: strategia näyttää olevan se, että hän herättää inhimillisen mielikuvan “puiden halaaminen on hyvästä”, sitten hän kiistää halaamisen oletetun merkityksen. Lopuksi hän viittaa toisenlaisen olemiseen, puiden reagoinnin käsittämätön hitaus.
Tämä sama retorinen strategia ilmenee, kun hän ottaa esille toisen populaarin mielikuvan: onko puilla ajatuksia ? Tiede on osoittanut että kasvit prosessoivat informaatiota, ne ikään kuin ajattelevat. Ja taas lopuksi hän viittaa toisenlaiseen olemiseen, ajatteluun ilman aivoja:
”For some time now, (science) has been of the opinion that plants are intelligent – after all, they can process information and make decisions – but consciousness takes the discussion to a different level.”
On kiinnostavaa, että puhuessaan puutarhasta Wohlleben ei käytä samaa inhimillistävää kieltä kuin mitä ikipuista puhuessaan. GEO -wissen, ernährung 9/2020 -lehden haastattelussa hän esittelee metsänhoitajan tilaansa kuuluvan puutarhan. Se on jo 1930 -luvulla perustettu hyötypuutarha, josta saadaan myös vilja leivontaan, kanamunat, perunat juurekset ja vihannekset.
Wohlleben suhtautuu perheensä puutarhaan varsin praktisesti, ja painottaa omavaraisuus retoriikkaa. Hän vastustaa ”kasvitehtaita”, tekniskemiallista tuotantoa: ”viljelemme ilman myrkkyjä ja keinolannoitteita”. Puutarhassa olemisesta puhutaan antoisana ja palkitsevana työnä, silti hän puhuu työtunneista toisin kuin ikimetsästä puhuessaan.
Metsäakatemiansa puitteissa Wohlleben järjestää retkiä ja villiyrttien keräilyä, pähkinöiden, sienten ja marjojen poimintaa metsistä.
Vaikuttaa siis siltä,että Wohlleben osaa vaihtaa puhetapaa tilanteiden mukaan. Puiden salatussa elämässä vaikuttava – lähes lepertelevä inhimillistäminen – on vastannut tarpeeseen kuulla emotionaalisesti tyydyttävää puhetta metsästä. Mutta enää metsä ei voi olla emootioidemme kaiku ja ”puukuiskaajana” maailmanmaineen hankkinut Wohlleben hakee nykyään jo metsäterapian suuntaista painotusta.
