Emmanuelle Coccia, The Life of Plants, A Metaphysics of Mixture (2017)
Referaattia kasveista tehtävää muistikirjaa varten. “In open air, Ontology of the atmosphere” shap.7
Kasvien fotosynteesin ansiosta maahan on kehittynyt ilmakehä niin, että kiinteällä maalla hengittävät olennot tulivat mahdollisiksi. Vedessä vastaava oli tapahtunut jo aikaisemmin, fotosynteesi on ilmeisesti vedessä kehittynyt elämää tuottava prosessi. Ja Coccian mukaan fotosynteesi toimii kiinteällä maalla virtaavuuden periaatteen mukaan: ”photosyntesis is in this sense, a cosmic piece of fluidification of the universe” (53). Fotosynteesi mahdollistaa paitsi maan pinnalla olevien olentojen hengittämisen, myös perustavanlaatuisen eläinten sekä kasvien vuorovaikutuksen ja immersion.
Elollisen immersio, sulautuminen ja vuorovaikutus on Coccian luonnonfilosofian perusta ja haastaja evuluutiiviselle taistelua korostavalle näkemykselle. Luonto ei ole vain taistelua elintilasta, vaan myös elintilan luomista ja mahdollistamista. Luonnossa elollisen välisten rajojen lisäksi on myös organismien sulautumista ja sekoittumista. Fotosynteesissä esimerkiksi sisäänhengityksen ja uloshengityksen tapahtuma, sekä kasveilla että elävillä olennoilla, on sekä hiilidioksidin että hapen tuottamista, ja niiden vuorovaikutusta.
Atmosfääri
Termi ”atmosfääri” on muuttanut merkitykseltään paljon sitten 1600-luvun kun se otettiin käyttöön. On kiinnostavaa, että nykyään atmosfääri liitetään ennen kaikkea tunnelmaan, johonkin minkä ihmiset aistivat herkästi keskinäisenä ilmapiirinä. Vaikka atmosfäärin käsite syntyi modernin ajan alussa ja viittasi ilmaan, niin latinan vaporum spheraea on sen sukulaiskäsite. Se viittasi henkäyksen kaltaiseen ykseyteen, eli sfääriin, jonka piirissä elementit kiertävät, ja joka ei ole materiaa.
Coccia (64) korostaakin, että stoalaiset olivat ensimmäiset, jotka ajattelivat maailman kokonaisuutta termein jotka muistuttavat atmosfääriä. Stoalaisten ansiota on erityisesti ”sekoittumisen”, mixture, käsitteen kehittely. Stoalaisten mukaan substanssilla voi olla kolmenlaisia yhdistymisiä: a) vastakkaisuus, juxtaposition, parathesis, jossa substanssin rajat pysyvät eikä mitään vaihdu, b) fuusiossa yhdistyminen tapahtuu puolestaan siten, että edelliset substanssit katoavat ja muodostavat sulautuessaan uuden substanssin. Sekoittuminen, krasis, mixture, puolestaan substanssit tunkeutuvat toistensa alueille ja sisälle, mutta säilyttävät oman laatunsa ja yksilöllisyytensä. Tämä sekoittuminen on mahdollista koska on olemassa pneuma, joka pitää sekoittuneet koossa. (Coccia, 65)
Kasvit
Kasvit ovat tuottaneet maailman hapen: ne ovat täyttäneet maan piirin, levinneet. On siis väärin sanoa, että kasvit eivät osaa liikkua, niiden liikkuminen on vain erilaista kuin olentojen. Kasvit liikkuvat leviämällä, siementen ja juurten avulla ne vaihtavat paikkaa. Mutta ennen kaikkea kasvit liikkuvat kasvamalla. Kasvaminen voidaan ymmärtää ikään kuin kasvin täyttämänä liikkeenä: kasvit eivät voi liikkua laajenematta. Filosofisesti tämä tarkoittaa sitä, että kasvien leviäminen on erottamattomasti ympäristössä kiinni – kasveille maanpinta on samalla niitten olemisen ehto, että niitten elämisen tulos.
Kasvien liikkeen pysähtyminen, leviämisen rajaan törmääminen, lopettaa tuon virtaamista muistuttavan etenemisen, pysähtyy tai lentää siemenenä muualle. Virtaaminen ja törmääminen ovat kasveilla ne maailmassa olemisen perustavat, joiden myötä ne sekoittuvat maailmaan kaiken elollisen joukkoon. Materiaalisesti emme ole lainkaan erillään muusta, vaan immersiivisesti mukana elävän virrassa.
Näin siis oleminen, kaiken elollisen oleminen on maailmassa olemista sekoittuneena ja erottamattomasti muun elollisen kanssa. ” The world and the living are nothing but a halo, an echo of the relation that binds them together.” (Coccia, 54)
Tältä kannalta ajatus, jonka mukaan kaikella elollisella voisin olla subjektin asema, vaikuttaa antroposentrisen mielen tuotteelta. Maailmassa oleminen ei edellytä subjektia. Maailmaan heitetyn ja erillisen subjektin rajojen tarkkailu on vienyt huomion laajemmalta kokonaisuudelta. Valitettavasti Immanuel Kantin tapa korostaa ihmisen tietoista olemista, keskittyy liikaa subjektiin. Samoin Kantista innoittunut Constantin von Ulexküll ikään kuin laajensi myös eläimet subjektien piiriin jo 1800 -luvulla.
Mutta onko totta, että kognitiivisuus ja toiminta tekevät elollisista olennoista suvereeneja vegatatiivisesti olemassaolevaan nähden? Kantin mukaan ihmisen tietoisuus tekee subjektista suvereenin kaikkeen muuhun olemassaolevaan nähden. Luonnontieteilijä von Ulexküll tarkensi tätä samaa vastakkainasettelua, ja esitti että se on totta kognitiivisesti toimivien olentojen suvereeniudessa kasvikuntaan nähden. Kasvit ovat hänen mukaansa maailmattomia. Vain elollisilla olennoilla on maailma, koska kasveilta puuttuu kyky havaita ja reflektoida maailmaa. Kasveilla ei ole erikoistuneita aisteja eikä aivoihin keskittynyttä reflektointia. Näin siis subjekti-keskeisessä filosofiassa maailmassa olemisen ehdoksi tuli erilliset aistit ja aivot, sekä kyky liikkua ulkopuolisena olentona maailmaa tarkkaillen. Mutta vaikka kasvit eivät toimi kognitiivisesti havaiten ja aistien, vaikka niillä ei ole aistimiseen kehittyneitä erillisiä elimiä, tämä ei tarkoita että ne eivät olisi vuorovaikutuksessa ympäristöönsä. On siis ajatusvirhe sanoa, että kasveilla ei ole maailmaa.
Eläimet liikkuvat mutta kasvit juurtuvat, ero niiden välillä ei kuitenkaan ole ehdoton kuin mitä 1800-luvun evoluutioteoria oletti. Kasvien erilainen tapa aistia tulkittiin ”aistiköyhyydeksi” ja vegetatiivinen maailmassa oleminen tulkittiin alkeelliseksi ympäristöön sopeutumiseksi. Siinä missä elolliset olennot käyttävät maailmaa, siinä kasvillisuuden nähtiin vain sopeutuvan ympäristöön. Näin unohtui se, että kasvit, jotka vähitellen olivat tuottaneet fotosynteesin myötä koko vihreän syötävän sekä hengitettävän ilman on tehnyt maailman – ei vain sopeutunut ympäristöönsä.
Darwinin evoluutioteoria ja luonnonvalinta korosti kasvillisuuden roolia vain ympäristöön sopeutumisen kannalta, kasvillisuuden ympäristöä luova ja muuttava vaikutus jäi vähälle huomiolle. Tämä on sikäli outoa, koska evoluution tarkkuus hitaitten prosessien suhteen tavoittaa kuitenkin sen, kuinka kasvien sukupolvi toisensa jälkeen muuttaa elotonta ympäristöä ekologisen prosessin myötä.
Luonnonvalintaa korostava darwinilainen näkemys oli rajallinen Caccan mukaan siksi, koska tunnisti vain taistelun eloonjäämisestä ja organismien yhteistyön sijaan teoria korosti rajoja. Klassinen evoluutioteoria tunnistaa toki symbioosin, organismien molemminpuolisena hyötynä. Evoluutioteoria ei aikanaan tunnistanut immersion, sulautumisen eikä sekoittumisen maailmaa.
Coccian mukaan 1800-luvun evoluutioteorian puute on, että se hahmotta ympäristöä liikaa poissulkemisen kautta, taisteluna elintilasta, eksklusiivisesti. Kun lajit eliminoivat toisiaan ja voittajalajit voivat hyödyntää ympäristön resursseja eniten, ekosysteemin logiikasta jäi olennainen puoli huomaamatta: se, että maailma on jo olemassa ennen taistelua resursseista. Maailma on olennaisesti jo elämän moninaisuus, toisten elämän muodostama myös voittajalajeille.
”The world is, by definition, the world of other beings which is always unstable, illusory and ephemeral… being in the world means being outside its own space, outside its own habitat, outside its own niche.” (58).
Kasvit
Kasvit asettuvat yhtä paljon ilmakehään kuin maaperään. Niitten medium on maailma, fotosynteesi ilmaisee niitten keskeisen tavan olla olemassa. On kuvaavaa, että fotosynteesi keksittiin
Joseph Priestly (1772) poltti kynttilöitä lasikupujen alla, toiset olivat tyhjiä ja toisten alla kasvoi minttua. Viherkasvin yhteydessä kynttilät paloivat huomattavasti kauemmin, ja tästä Priestly päätteli että kasvien lehdet hengittävät ulos happea, jota sitten eläimet hengittävät sisään – ja näin kasvit ja eläimet ovat ihmeellisessä vuorovaikutuksessa.
Muutamia vuosia myöhemmin Jan Ingenhouz todisti että kasvien lehdillä on kyky poistaa huonoa ilmaa ja lisätä hyvää ilmaa. Kun hän huomasi, miten lehtien hyvän ilman tuottaminen on yhteydessä auringon valoon, hän keksi fotosynteesin.
Näihin oivalluksiin perustuu fotosynteesin ontologia, käsitys olevaisen olemisesta fotosynteesin vuoksi. Coccia painottaa erityisesti ilmakehää ja vivahteikkaammin sanottuna atmosfääriä, ja sen ymmärtämistä.
”Every living being is first of all to make possible the life of others” (Coccia 61)
Fotosynteesi osoittaa myös sen, että sopeutumisen käsite on vivahteikkaampi, kuin pelkkä elollisen sopeutuminen ympärillä olevaan, koska ympäristön naapuriorganismit kohdataan niin monella tavalla. Sen sijaan, että ympäristö olisi keskenään kilpailevien lajien ja yksilöiden kamppailua toisten ulos sulkemiseksi, ympäristö osoittautuukin sekoittumisen alueeksi. Yhteensopimattomien eri organismien yhteen asettuminen merkitsee taistelun lisäksi lukuisia erilaisia yhdessäolemisen muotoja.
Coccia (62) painottaa erityisesti immersion ja siihen perustuvan symbioosin, symbiogenesiksen rinnalla sekoittumista, jossa ei tapahdu sulautumista, vaan identiteetit jotka määrittyvät suhteesta toisiin ja jossa atmosfäärin kokonaisuus edistää tätä erilaisuuden säilyttävää sekoittumista. Tämä siksi, että elollinen elää aina välittömästi jo toisen elämää.
Kasvit ovat niin sanotusti maailman alkuperäinen soppa, jossa aines muuttuu eläväksi kunnes muuttuu taas pelkäksi aineeksi ja atmosfääri mahdollistaa tämän kaiken. Metafyysisessä mielessä kyse ei siis ole vain ilmakehästä, vaan määritelmällisesti atmosfääri on tila, jossa kaikki ovat suhteessa toisiin.
Atmosfääri on luonteeltaan virraten kiertävä kokonaisuus, atmosfäärissä toinen tunkeutuu toisen alueelle ja toiseen, ja toisinpäin. Värit, tuoksut, äänet, maut, ruoka, juoma, hengitys, puhe ja ajattelu ovat virtauksessa.
