Faktat ovat tosiasioita, ne ovat luotettavaa tietoa, ne ovat varmoja havaintoja, ne voivat olla määrällisiä tai laadullisia. Faktisuus puolestaan on ihmisen laadullinen suhde häntä koskeviin faktoihin. Vaikka tunteet eivät kerro faktoista – ne voivat olla myös väärinkäsityksiä – niin ihmiselle itselleen tietyn tunnetilan välittämä käsitys asioitten tilasta on sillä hetkellä faktuaalinen. Se tuntuu todelta, olennaista on, että se muuttuu kun asian tilan ymmärtää paremmin.
Faktisuus koostuu ihmiselle todella tapahtuneita asioista, hänen käsityksensä näistä asioista voi selkiytyä.
Faktisuus on eksistentiaalinen termi, ja viittaa inhimilliseen tilanteeseen. Se on jotain mitä ihminen ei ole vapaasti valinnut, mutta joka määrää hänen olemassaoloaan. Faktat, jotka koskevat häntä itseään ovat varmoja ja vääjäämättömiä tosiasioita, hän itse voi vaikuttaa vain siihen miten suhtautuu niihin.
Kerronta voi luonnollisesti olla faktoihin perustuvaa tai fiktiivistä, ja joskus fiktio voi hahmottaa elämän faktuaalisuutta paremmin kuin tosipohjainen kerronta. Faktan vastakohta ei ole fiktio, vaan on kuvitelma, haave.
Mailmankuulu esseisti Maggie Nelson hahmottaa suhdettaan faktoihin ja faktisuuteen artikkelissaan All That is the Case, Some Thoughts on Fact in Nonfiktion and Documentary Prose (2011) Tosipohjainen maailma kiehtoo Nelsonia enemmän kuin fiktio. Nelson sanoo, että häneltä puuttuu kiinnostus mielikuvitukseen, se ei houkuta häntä ollenkaan sillä tavalla kuin faktisuus. Silti esseissään hän ei kirjoita pelkkiä faktoja, vaan myös tunteita, affekteja ja muita elämän faktisuuteen liittyviä kokemuksia.
Nelsonille erityisen tärkeä teos – jossa kohdataan faktat – on Peter Handken Wunschloses Unglück (A Sorrow Beoynd Dreams). Aiheena Handkella on äidin itsemurha. Tästä hän kertoo faktat – eli sen mitä asiasta tiedetään ja mitä on raportoitu – niiden perusteella joudutaan kohtaamaan myös se mitä ei voida tietää. Handke käsittelee faktoja hieman häiritsevällä tavalla: isoja kirjaimia on yllättävissä paikoissa – faktat ovat hänelle itselleen outoja ja musertavia. Samalla Handke kirjoittaa, että koska hänellä on psykologista tietoa osuvampi kokemus äidin kuoleman faktisuudesta hänen on kirjoitettava. Selvittämällä tätä asiaa hän toivoo itse selviävänsä.
Maggie Nelson sanoo, että hänen itsensä on parasta pysyä faktoissa (väheksymättä kuitenkaan rehellistä pyrkimystä totuuteen). Mutta nämä faktat eivät ole vain tutkimuksen tai tiedonvälityksen tietoja – artikkelissaan hän siteeraa lähes pelkästään runotekstejä. On selvää, että nämä runot eivät perustu mielikuvitukseen, vaan ne ovat faktisten tilanteiden ilmaisuja. Se, miten tämä faktisuus tulee esille, perustuu detaljien todistusvoimaan.
Keskeinen termi faktan ja faktisuuden kannalta on ”tapaus” – case, asian tila, josta on fakta- aineistoa. Tiedot kertovat tietystä tapauksesta. Maggien Nelsonin artikkelin otsikossa ”All That is the Case” viittaa tähän. Tapaus ei ole vain tiedetty asia, se on myös arvoitus jota ei vielä ole ratkaistu, mutta se voidaan ratkaista ja paljastaa, tai se voi jäädä ratkaisemattomaksi. Tapaus on aina yksittäinen, samoin sen selvittäminen on yksittäinen, ja sen paljastuminen myös on yksi hetki, kunnes tapahtumien hyökyaalto taas ”kaataa veneen ja vie muualle”.
Esseistien tapa käyttää faktoja on moninainen, Maggie Nelson tunnistaa omassa tyylissään piirteen, jota hän epäröiden kutsuu moralistiseksi. Hän ei käytä faktoja neutraalisti, joskus eräänlaisen törmäys faktaan aiheuttaa katkoksen, ja suunnan muutoksen kerronnassa, mutta tavallisesti faktat nousevat hänen teksteissään rikastamaan kokonaisuutta, usein vahvistamaan väitettä.
”I happily put myself in no-imagination, camp.” kirjoittaa Nelson.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että hän ei viljelisi lainkaan kielikuvia ja puhuisi vain faktoin. Hän ei halua yllättää vaikuttavilla tai surrealistisen hämmentävillä metaforilla. Nelson toteaa haluavansa vain kuvata, mitä hän näkee – yksinkertaisia kielikuvia tai pelkkiä kuvia. Kyse ei ole vain suurten asioiden faktisuudesta (ilmastokatastrofi, kapitalismi, patriarkaatti) vaan myös faktisuudesta pienessä mitassa. Kuten lapsessa, joka potkii koiraa saadakseen tuskan itsestään ulos (Nelsonin esimerkki).
Faktojen pohjalta työskentely, tekstin kehitteleminen tosiasioissa pysyen, ei voi aina ajaa moraliteetin tapaista asiaa. On myös hyväksyttävä, että asia jää siihen, mikään ei auta. ”You have to leave the House of Actuality as it is”.
Fiktion kirjoittajalle maailmanrakentaminen on keskeistä, hän luo lukijalle kokemuksellisen tilan joka on oma rakennuksensa. Sitä voi sanoa omaksi talokseen. Ei-fiktion kirjoittaja ei rakenna maailmaansa – ero ei tosin ole niin suuri, kuin luullaan – vaan hän pyrkii liittymään nyt aktuaaliseen ja todelliseksi koettuun maailmaan.
Ei-fiktion kirjoittajalle faktat ovat jotakin, mikä synnyttää ja generoi tekstiä. Joskus riittää pelkkä tosiasioiden esille tuominen: fakta puhuu puolestaan. Joskus kirjoitus syntyy faktojen ja tapausten välisten yhteyksien käsittelystä tai historiallisesta jatkuvuudesta. Silloin kirjoittajalle on kyse lukemisesta, interteksteistä, aineistoihin perehtymisestä. Hän löytää tosiasioita ja inhimillisten tilanteiden samankalaisuuksia. Toisin kuin uusimmat tutkimukset ja raportoidut uutiset, myös vanhat faktat voivat siis olla olennaisia seikkoja kirjoituksessa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että ihminen olisi samanlainen eri aikoina, tai että menneisyyden tulisi olla mallina tulevaisuudelle, kirjoitus tapahtuu nykyisyydessä.
Ei-fiktion kirjoittaja luo siis tekstiä tosiasioissa pysyen, se on rajoite, jonka avulla hänen tekstinsä syntyy. Nelson kirjoittaa kuitenkin, että kyse ei ole tekstiä generoivista rajoitteista kuten Oulipon menetelmällisessä kirjoittamisessa. Kyse ei ole kovinkaan systemaattisesta rajoitteesta: kirjoittaja vain nojaa faktoihin. Niinpä työskentelyä hallitsee pikemminkin vapaa intertekstuaalinen generointi, kuin systemaattinen rajoite.
Fatat eivät lopultakaan ole samaa kuin tieto: eräs kokemus faktan kohtaamisessa on tietämättömyys. Ei tiedä, ei ymmärrä, mistä on kysymys. Tämä kuuluu osaksi prosessia, jota kirjoittajan ei kannata peittää, koska se itsessään on yleinen ja faktinen kokemus.
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat tapoja tehdä tästä osa prosessia. Kun ei ymmärrä mistä on kysymys asiaa voi selvittää lukemalla sekä harrastamalla kirjoittamiseksi kutsuttua tapaa muodosta, jäsentää ja kehitellä ajatuksia,
Maggie Nelson: All That is the Case, Some Thoughts on Fact in Nonfiktion and Documentary Prose, teoksessa Kevin Haworth ym. Lit from within: contemporary masters on the art and craft of writing (2011).
